Toinen toisen siivellä

Kotonani tallustelee kaksi hyvin erilaista otusta. Niille tapahtuu joka päivä jotain uutta. Ne kokevat jonkin arkisen asian niin ihmeelliseksi ettei itsekään osaa olla äimistelemättä. Ajattelin jakaa heistä löytyvän ajatuksen. Kerrataan vielä poikien lähtökohdat:

Jolle = Olen oikealta nimeltäni Raymondan Jolly Jumper ja rodultani norfolkinterrieri. Ikää minulla on viitisen vuotta ja siihen nähden olen yllättävän fiksu. Sisko on opettanut minulle paljon temppuja kuten istu, maahan, läpyt, kieri, paikka ja sen, kun lelua ei saa ottaa ja pitää vaan tuijottaa sitä ja odottaa koska saa luvan. Rakastan possunkorvia ja yksinäisyyttä. Siksi viihdyn paljonkin veljen huoneessa sängyn alla. Eniten kiihdyn autoista -paras on roska-auto- ja tietysti toisista koirista. Ulkona minuun on turha kohdistaa käskyjä tai yrittää keskustella; saan olla ulkona vapaana ja mennä miten huvittaa joten miksi kuunnella käskyjä kun niitä saa kotona kuulla ihan tarpeeksi. Jos Minulle huudetaan tai moititaan, minun on helppo lepytellä pyöristämällä suklaanruskeat silmäni ja viimeistään ihminen leppyy, kun tulen tuuppimaan kädestä ja inahdan jonkinnäköisen anteeksipyynnön. Kotona on kivoja ihmisiä: mamma ruokkii, iskän mukana pääsee aina mökille, lilli jaksaa painia ja miikka lenkittää. Mökki on paras paikka. Sieltä en lähtisi ikinä. Vahtisin joka päivä ovella ettei rosvoja tule ja välillä nukkuisin. Sellainen minä vain olen.

Hugo = Iältäni olen vasta vajaa vuoden , mutta onneksi helmikuussa ystävänpäivänä täytän yksi. Rodultani olen kääpiösnauseri ja erittäin hurmaava poika. Jolle -veikka osaa paljon paremmin asioita ja ymmärtää niitä, joten minun ei tarvitse keskittyä siihen. Siksi voin olla hieman tyhmä ja ulapalla asioista, kun tiedän että vanhempi aina huolehtii minusta. Saan kuitenkin olla vielä alle yksi. Tykkään olla sylissä ja paijattavana toisin kuin Jolle ja rakastan nukkua selälleen, tassut pystyssä. Syön ihan mitä vain minulle annetaan, eniten maistuu tietysti lenkkimakkara iskän leivän päältä. Mamma ja Lilli sanoo että Jolle ajattelee yläpäällään ja minä alapäällään, mutta ne ovat vain kateellisia kun olen niin huoleton. Rakastan kiljua kuin porsas kun joku tulee ovesta kotiin ja vihaan eniten sitä kun jään yksin. Kukaan ei ole kanssani leikkimässä ja sitten tulee tylsää. Hauskinta pilaa on repiä sanomalehtiä ja kukkien lehtiä lattialle ja kantaa eteisestä kymmenittäin kenkiä ympäri taloa. Minua ei voi koskaan syyttää pahanteosta, koska seuraan veljen jalanjälkiä enkä ymmärrä mistään mitään. On helppoa pistää tekoset isomman syyksi !

Molemmista koirista saa kirjoitettua tuossa tuokiossa noinkin paljon asiaa. Eikä ihme, että rakastan heitä niin paljon. Koskaan kotona ei ole liian hiljaista ja kukaan ole niin onnellinen kuin hauvat, kun tulet kotiin. Eivät ne voi mitään , että sateellakin on päästävä ulos pissalle ja äkkiä huomaa olevansa hassulla tavalla onnellinen sateesta. Parhainta on vaikeina päivinä kun mikään ei tunnu menevän kohdalleen ja kaikki tuntuvat vihaavan sinua; aina on kaksi humanteria leikkimässä ja tekemässä kaikkensa, jotta sinullekin tulisi onnellinen olo. Ja yksi katse riittää parantamaan haavoja jo huomattavasti. Niistä on kyllä suuri vastuu mutta niin paljon enemmän iloa, kuin harmia aamulehtisilpun seassa. Pojista on tullut minulle yksi kulmakivi ja jos vain kaupassa olisi, hakisin sellaisen pillerin niille, ettei niiden koskaan tarvisi mennä koirien taivaaseen. Niin rakkaita nekin ovat minulle!

palapeli kesken

On olemassa sellainen hyve, voimavara, joka tekee jokaiselle ihmiselle hyvää.
Ja puhun nyt puhe- ja kuuntelukyvystä. Jokainen tarvitsee sellaisen ihmisen,
jonka puoleen kääntyä, johon voi luottaa pahimmassakin tilanteessa.
On hienoa huomata itsessä sellainen piirre, jota arvostaa maailmassa ehkä eniten.
Sen piirteen en halua koskaan katoavan.
Puhuin tätini kanssa tänään siitä, kuinka ihminen kuitenkin lopulta huomaa
olevansa hyvä kuuntelija, mutta silti etsivänsä itselleen sitä ihmistä, joka tekisi saman
sinulle. Monta kertaa on tullut hulvaton onnellisuuden tunne siitä, kun on saanut istua
ystävän vieressä, kuunnella ja nähdä hänen silmistään, kuinka pikku hiljaa helpottaa. Puhuminen auttaa aina. Sitten yhtäkkiä tapahtuukin jotain yllättävää ja odottamatonta ja huomaat itse olevasi hakoteillä. Silloin toivoo ystävän huomaavan pahan olosi, istuvan viereen ja pyyhkivän kyyneleet viattomalla katseellaan. Silloin saattaa huomata, että on vaikea huomata ystävissä juuri sellaista, kuka sitten sen kuuntelun osaa niin sanotusti parhaiten.
On aina ajatellut, että omat ongelmat ja pahan olon pystyy välttämään kuuntelemalla ja olemalla hyvä muille. Ei ole tarvinnut hakea sellaista kuuntelijan piirrettä muilta, koska ajattelee kaiken olevan helppoa.
Yksi kaunis päivä selkääni tipahti ehkä elämäni suurin ja ylitsepääsemättömin asia. Se järkytti, kauhistutti ja teki sisälle sellaisen olon, etten selviä tästä koskaan. Sen jo tiedostankin etten asiaa pysty koskaan unohtamaan mutta sen kanssa olen jo oppinut elämään paremmin. Päivä kerrallaan. Ja kaksi ihmistä auttoi minua siinä enemmän kuin koskaan. Löysin sellaiset ihmiset, jotka tekevät minun tavoin toisen vuoksi mitä tahansa, että päivä näyttää edes hetken valoisammalta. Löysin ne kaksi kuuntelijaa. Heitä en koskaan unohda.

kuka pitää kädestä kiinni?

On hauska kuulla ihmisten suusta, kuinka minulla ja äitilläni on ihan omanlainen (joskus vähän sairas) huumori. Olen siitä vain ylpeä, että äitin kanssa juttu lentää ihan omalla tavalla.
Eikä oikeastaan kenenkään muun tarvitsekaan ymmärtää meidän juttuja. Koska nehän on vain "meidän juttuja".
Se, miksi niin rakastan äitiä, on yksinkertaisesti helppoa sanoa. Sponsori on tietysti yksi syy.
Kuinka hienoa onkaan käydä rauhassa koulua ja jos tarvii rahaa, voi sitä äitiltä kysyä. Eikä tarvitse leivästä ja sängyssä nukkumisesta maksaa, kun on koti missä asua. Autokyydit on yhtä hienoa paikasta A paikkaan B ja ehkä vielä sinne C:kin. Mikään ei kuitenkaan voita äitin kanssa puhumista, joskus vähemmän asiaa, joskus asiaa.
Mutta ehkä niitä henkisiä puolia on enemmän, kuin noin materiaalisia. Äitin seurassa paras tunne on se, ettei mitään tarvitse esittää puolin ja toisin ja tiedän että kelpaan tällaisena. Äiti rakastaa minua omana itsenäni. Vaikkei kukaan muu sitä tekisi, niin tiedät että maailmassa on aina yksi henkilö, jolle kelpaat ja joka voisi tehdä vuoksesi mitä vain.
Äitiin on helppo luottaa ja puhua asioista niiden oikeilla nimillä, enkä tarkoita nyt vain yhtä asiaa. Äitin kanssa voi puhua oikeastaan ihan mistä vain. Oli se sitten tyhmä tai järkevä.
Tiedän, että äiti on mulle rehellinen eikä haluais mulle koskaan mitään pahaa. Ja voi luoja sellainen tunne tuo turvaa ja mielettömän hyvän mielen ! Äitille voi itkee ja huutaa ja raivota ja kuitenkin hän tietää, etten tarkoita sitä niinkään pahalla. Tunteitakin siis voi purkaa.
Mikä äitissä sitten on sellaista, mitä rakastan? On helppo löytää samankaltaisia piirteitä äitissä kuin minussakin. Ei ihme, olen kuitenkin puolet äitiä, kiitos geenien. Äiti on sellainen ihminen , joka ei turhasta valita ja jos ei ole mitään valitettavaa, niin sitten nauretaan ja pidetään hauskaa kunnolla. Asioista saa ja pitääkin puhua ja siinä äiti on hyvä. Hän osaa myös antaa ja pyytää anteeksi, mitä monet eivät enää osaakaan niin helposti. Yleisesti sellainen elämänhalu, mikä äitillä on, on aika hassua ja kivaa. On jännää huomata, kuinka melkein viiskymppisenäkin voit bailata ja käydä leffassa ja puhua vähemmän asiaa ja vaan nauraa. Mitä vielä? Urheilullisuus. Siinä en ole äitiini tullut, olen enemmänkin musiikki-ihmisiä mutta ehkä intohimo urheiluun on myös sitä puolta, että milloinkaan ei anneta periksi. Aina voi yrittää juosta 35 kilometriä ja tuntea olonsa voittajaksi. Ja jos jotain äiti päättää, on ihana nähdä kuinka se sen haluaa toteuttaa ! Äitissä on ihanaa myös se, kuinka se haluaa kuulua mun elämään, kysellä päivällä kuulumisia, pitää mun kanssa hauskaa ja tehdä oloni onnelliseksi. Ei siinä mitään muutakaan voi kuin hymyillä vaikka päivä näyttäisi muuten pelkältä harmaalta savulta ilmassa. Rohkeus tehdä asioita, kyky hoitaa ihmisiä niin henkisesti ja fyysisesti ja rakastaa niitä ihmisiä eniten, ketkä suurimmin merkitsee !
Tietyllä tavalla haluan olla kuin äitini aina ja siihen olen pyrkinytkin. On turha jäädä maahan makaamaan, huominen tulee kuitenkin. Ehkä äiti voisi sanoa tässä tilanteessa, jos olisi juossut pirkan hölkän ; "8. pirkan hölkkä takana. Polvet on sikana turvoksissa, mutta mitali on hieno!"
Äitin kädestä voi pitää aina ja tietää että se pelastaa sut, ja niin haluan sen olevan aina !
Rakastan sua, äiti<3

tähtiä taivas'alla

Jokaisella meistä on niitä asioita, mitä toivoa elämältään -nyt ja tulevaisuudessa-. Olen kuullut niistä puhuttavan käsitteellä unelma. Sana on mielestäni aika hauska siinä määrin, että olen ajatellut sen tulevan sanasta 'uni'. Sellainen sanonta kuvaa aika hyvin käsitystäni unelmista kuin "niin hyvää ollakseen totta, siis unta." On suurempia ja jokseenkin pienempiä unelmia, mutta jokainen on niistä erityisellä tavalla tärkeä. Unelmien avulla ihminen tulee onnelliseksi ja toteuttaa itseään. Ja turha varmaan edes mainita, millainen olo on, kun kauan toivottu unelma muuttuu todeksi tai hajoaa palasiksi.

Ne pienet unelmat, mitä minulla tällä hetkellä on, käsittää varmaan tiivistettynä jokapäiväisen hyvän olon. Varsinkin näinä kylminä iltoina on mukava käpertyä viltin alle yksin tai jonkun viereen, ja juoda kuumaa kaakaota. Jonkinlainen unelma on myös se, että haluan joskus matkalle Italiaan, Milanoon. Siitä olen haaveillut ja toivon sen toteutuvan joskus. Pienempänä unelmana on aina ollut semmoinen spontaanisuus. Asioiden yhtäkkinen päättäminen ja niiden toteuttaminen. Esimerkkinä voisin mainita vaikka kylpyläreissun ystävän kanssa tai sitten ihan vain tähtien katselun taivasalla. Miten pienet asiat saavatkin minut hyvälle tuulelle!

Suurempia unelmia minulla on tietysti musiikkiuran jatkuminen ja siitä nauttiminen. Mitään hienompaa en voisi kuvitella, kun esitys joillekin, jotka nauttivat siitä, minä tietysti eniten.
Perhe on tietysti sellainen "perus"unelma, minkä varmaan kaikki haluavat toteutuvan ja näin ollen myönnän myös itse kuuluvani heihin. Jonkinlainen asunto, jossa voi asua toisen kanssa ja olla onnellinen, se on myös unelmani. Ammatin suhteen ei ole niinkään minulle merkitystä; haluan vain työn, jossa voin viihtyä seuraavat parikymmentä vuotta ja ymmärtää, että merkitsen tässä työssä jotain ja olen hyvä siinä, mitä teen. Rahan suhteen olen jo mielipiteeni sanonutkin, ettei se ole tärkeintä. Mitä itseeni tulee, unelmani on tietysti kehittyä ihmisenä, arvostaa muita ja oppia ymmärtämään niitä erilaisuuksia, joita joudun väistämättä kohtaamaan jokainen päivä. Sen hienouden haluaisin vielä oppia ymmärtämään, miksi me olemme erilaisia ja toimimme eritavoin -niin hyvässä kuin pahassakin- mutta luulen sen jäävän vain toiveeksi.

Jos ihmisellä ei ole sellaisia asioita, mitä tavoitella tai päämääriä, elämä jää aika tyhjäksi tai merkityksettömäksi. Haaveet tekevät elämästä elämisen arvoisen ja niiden toteutumista voi kuvata siiviksi, joiden avulla noustaan lentämään, korkealle. Ja pysytään siellä, ylpeänä siitä kaikesta, mitä on saanut aikaan, niin itselleen kuin muillekin.

peilikuvana kaunis persoona

Kyselin ihmisiltä joku päivä sitten heidän hyvistä ja huonoista puolistaan. Melkein kaikkien oli hirveän vaikea sanoa itsestänsä jotakin hyvää. Joko vastaus oli että “en mää tiä” tai sitten “EHKÄ oon IHAN kiva”. Kaikkien pitäisi oppia tunnistamaan hyvät ja huonot puolet, kun peiliin katsoo. Ja osata tietysti katsoa sinne syvemmällekin peiliin, eikä vain riipaista pintaa.
Liian vähän kuulen ihmisten sanovan toisilleen että “enkö ole tänään kaunis?” tai “vitsi kun tein tämän asian niin hyvin kun osasin”. Kaikkien pitäisi ymmärtää tehdä parhaansa, ja kun onnistuu, iloita siitä niin paljon kun vaan itse haluaa.
Omiin hyviin puoliini kuuluu tietysti huumorintaju. Asioista ei tarvitse tehdä niin vakavia, jos ne eivät sitä oikeasti ole. Toinen piirre itsessäni on myös toisten kuunteleminen. Se on tärkeää ainakin minulle, ja on hienoa huomata itsessäni, että pystyn olemaan muille sellainen, luotettavuutta ja uskollisuutta tietysti unohtamatta. Sosiaalisuus kuuluu kyllä ehdottomasti myös näihin luonteenpiirteisiini ja sen olen perinyt täysin äidiltäni.
Huonotkin puolet ovat tiedossa. Joskus pidän asioita liiankin paljon sisällä, ja siitä ei seuraa mitään muuta kuin harmia. Jossain vaiheessa kaikki kasaantuvat yhdeksi möntiksi sisään ja Lilli on sen jälkeen aivan rikki eikä näe tiellään enää ollenkaan valoa. Vai olenko sittenkin vähän liian dramaattinen vain? Liiallinen tunteikkuus ei ole minulle niinkään hyväksi. Joskus saatan pillahtaa itkuun vuosia sitten tapahtuneesta asiasta tai muuten vain kun on paha olla, vaikkei ole edes erityisemmin syytä. Tottakai se on osittain hyvä, mutta minun kannalta ei. Mielummin olisin aina se “pirtsakka pimu”! mutta tunteilleen ei voi mitään.
Täydellinen ihminen on sellainen, joka ymmärtää ettei ole täydellinen. Itsevarma ihminen on sellainen, joka ymmärtää tekevänsä virheitä, on siis itsensä kanssa inhimillinen. Ja tietenkin ottaa oppia niistä. Sellaisia ihmisiä minä arvostan. Ja sitä, että jos ei ole mitään tekemistä, mielummin hymyilee ja on iloinen että omistaa niin kauniin hymyn! :)

täydellisyyttä kiitos

Aamulla äkkiä ylös, jogurtti naamariin, vaatteet niskaan ja menoks kohti koulua. Yhdeltätoista Nikolle viettään päiväunien merkeissä kaksi hyppytuntia ja taas kouluun. Kiireellä kotiin, meikit naamaan, vaatteiden vaihto ja Annikan luokse kahville. Kahvittelun jälkeen kohti Seurista ja loppuilta kahvien keittelyn, kuppien keräilyn ja siivoilun merkeissä. Puoli yksitoista vihdoin kotona ja nyt tuntuu hyvälle! Hirveen kiirus päivä muttei ollenkaan huono. Aloin miettimään ylipäätänsä päiviä. Sitä, mikä on hyvä päivä ja mikä ei.
Koulussa piti tehdä kirjoitus vihkoon aiheesta "minun täydellinen päiväni". Kirjoitin sen jota kuinkin näin:
"Herään aamulla itsekseni noin klo 11 aikoihin. Sen jälkeen limusiini tulee hakemaan minut ja vie studiolle nauhoituksiin tulevan levyn vuoksi. Sen jälkeen menen ystävieni/mieheni kanssa päivälliselle kaupungille, josta jatkan matkaa shoppailen uusia vaatteita tai kenkiä. Kello neljän aikoihin olen varannut kampaajan ja meikkauksen iltaa varten. Minulle on keikka Helsingin Hartwall -areenalla suurelle yleisölle. Odotan sitä niin innolla. Keikka menee loistokkaasti ja jatkan matkaani iltaa viettämään ystävieni kanssa. Nukahdan lämpimään kevätyöhön, omaan kotiin."
Olisiko täydellinen päivä sitten minulle juuri oikeasti tuollainen, jos saisin sen päättää? Jos rahaa olisi riittämiin ja musiikkiura noin edennyt, niin miksei se voisi olla totta. Mutta enemmänkin kyseisestä päivästä saa sellaisen kuvan, että täydellinen päivä merkitsee minulle paljon tekemistä, kaiken saamista. Yhtälailla voin ajatella sellaisenkin päivän täydelliseksi, jossa makaan sohvalla katsoen viidettä kertaa sinkkuelämää -tuotantokautta, mutustan keksiä ja juon kahvia. Ehkä joku saattaisi olla vieressäni ja nauraisi kanssani. Sitä on vaikea määritellä, mikä olisi minulle "juuri Se täydellinen". Mutta tuskin sitä tarvitseekaan. Onhan sitä hyvä näinkin. Olla joskus menossa , tai sitten ihan vaan kotona.

pienikin ymmärrys riittää

Jos nainen tulee vastaan ja sanoo minulle, että on nähnyt kummituksen, voin olla varma etten usko asiaa. Mutta uskonko, jos paras ystäväni sanoo sen minulle? Voi olla etten kuitenkaan.
Kummitukset ovat minun mielestäni mielikuvituksen tuotetta, ei oikeaa maailmaa.

Entä sitten jos paras ystäväni sanoo tulevansa luokseni kello kuusi? Tottakai uskon, mutta entä jos hän tuleekin myöhemmin. Saatan ehkä pettyä, mutta tarkoituksellinen anteeksipyyntö korjaa asian helposti. Kellon aika ei ole minulle niin tärkeää. Mutta jos asia on tapahtunut jo kuusi kertaa, alan olla turhautunut. Hän ei siis ymmärrä, että asia on minulle tärkeä. Ikään kuin jokainen kerta jos hänelle siitä sanon, menisi puille paljaille ja joutuisin vain elämään asian kanssa. Mutta tarviiko minun elää sellaisen kanssa, kehen en enää voi uskoa ja joka ei kunnioita mielipiteitäni? Hankala kysymys varsinkin silloin, kun välitän ihmisestä niin paljon.

Silloin haluaisi vaan toivoa että toinen ymmärtäisi, miltä minusta tuntuu. Pahalta, voin myöntää joka kerta kun olen asiasta sanonut ja kertonut, kuinka paljon se minulle merkitsee.

Pienet asiat voivat ehkä merkitä minulle paljon enemmän, kuin jollekin muulle, koska en hamua suuria asioita. Pieni muistutus siitä, että olen tärkeä ja nätti, soittaminen keskellä päivää ja ihana ja vilkas illanvietto tekee minut paljon onnellisemmaksi kuin kukkien tuominen, tavaroiden ostaminen ja vain mesessä jutteleminen. Siksi minun on ehkä vaikea ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua, koska loppujen lopuksi pyydän niin vähän. Se, mitä se minulle merkitsee, ei taatusti ole vähän.

Mitä tästä voisi oppia? Ehkä minun tulisi ymmärtää ihmisten käyttäytymistä minua kohtaan paremmin. Ja jos joku sittenkin miettii, kuinka minut lepyttää, ei tarvitse punnita rahapussin painoa; kertoo vain kuinka välittää ja se riittää. Ainiin, ja tarkoittaa sitä.

"Inhokki"-lista

Mitä inhoan kaikkein eniten ? Olisiko se sitten ihminen, jonkinmoinen piirre, asia tai esine.

Ensimmäinen inhokkini listan kärjessä on tietysti valehteleminen. Ne ovat niitä kuolemansyntejä mitkä pitäisi mielestäni kitkeä maailmasta pois kokonaan. Valitettavasti en moiseen kykene ja joudun tyytymään sen kohtaamiseen ja sen kanssa elämiseen. Mutta ihminen, joka valehtelee -minulle tai läheiselle - ei jollakin tapaa enää merkitse minulle mitään. Kaikkein loukkaavinta tekoa jos toiselle tekee ja vaalii sitä muille, en voi sietää. Totuuden kertominen sattuu joskus enemmän, mutta on ainakin viisampaa kertoa totuus kuin valehdella päin naamaa. Tottakai joskus niihin pieniin valheisiin olen itsekin joutunut sortumaan mutten silti pidä siitä. Kaikkihan me virheitä tehdään.

Asioista sopiminen on minulle tärkeää. Yhtälailla, jos sovituista asioista ei pidetä kiinni, niin sellaista en suostu katselemaan. Monta kertaa on sovittu kello 2, että nähdään ja sitten vartin yli soitellaan toisen perään eikä mitään kuulu. Se on todella turhauttavaa. Tuntuu pikemminkin siltä, ettei toinen viitsi yrittää niinkään vähää, että ilmaantuisi paikalle tai edes soittaisi ja kertoisi, jos suunnitelmia tulisi muuttaa.

Liiallinen asioista valittaminen ei kuulu niihin piirteisiin, jota arvostan. Tottakai oikeista asioista saa ja pitääkin olla surullinen, mutta liiallinen pessimistisyys ottaa minua lähinnä vain hermoon. Kuinka mikään ei suju, kukaan ei rakasta ja kun peilistä katsoo niin siellä näkyy pelkkä hirviö. Taitaa kyseinen asia johtua minulla tasan siitä, että olen luonteeltani yleensä enemmän sitä positiivisempaa puolta.

Nyt, kun aloin asiaa miettimään niin onhan minulla aika paljon sellaisia asioita ja piirteitä, mistä en pidä ollenkaan ihmisissä. Mutta onneksi se ei tuota sen kummempaa ongelmaa. Lisäksi siitä olen ylpeä, jos löydän itsessäni alkutekstin ns. huonoja piirteitä ja tunnistan ne, osaan pyytää anteeksi. Se on aikamoinen saavutus, sillä huomaan ettei sitä kuule kovinkaan usein. Sellaisissa tilanteissa, missä pitäisi. Joten jos sen itse osaat, niin voit olla ylpeä itsestäsi ! Minä ainakin olen. Sen avulla voin yrittää saada asiat näyttämään valoisammilta ja saada toiselle edes hieman paremman mielen, jos olen itse häntä loukannut.
Kaikilla meillä on niin monta asiaa ja ihmisiäkin varmasti, ketä vihata, mutta se on vain hyvä. (vaikka kuulostaakin hassulta) Saa kamppailla ja taistella niiden kanssa ja yrittää löytää sitä parhainta, mikä omasta mielestä tuntuu hyvälle, mitä voi arvostaa. Ja tottakai löytää omasta itsestäänkin niitä hyviä ja huonoja ominaisuuksia, kenties parannella niitä, tai sitten vain todeta että "tässä olen hyvä ja tiedän sen". Ainiin, ja olla ylpeä itsestään, sellaisena kun on.

Viedään ihan kuusnolla

Tiedän muutaman minulle läheisen ihmisen, kenen on vaikea luottaa kehenkään. On vaikea puhua omista asioistaan, vaikea näyttää tunteitaan ja olla vain rennosti oma itsensä. Minulla kyse on aivan päinvastaisesta. Ennemminkin minun on heiman liian helppo luottaa ihmisiin. Sen seurauksena minua "viedään" joskus aivan 6-0 ja olen liiankin sinisilmäinen. Kumpi on sitten parempi, luottaa ihmisiin liian helposti vai olla liian varautunut?
Omasta näkökulmastani se, että luottaa ihmisiin helposti, tuottaa enimmäkseen harmia. Tottakai on mukava löytää ihmisestä sellainen piirre ja huomata, että juuri häneen voin luottaa, asiassa kuin asiassa. Luottamus saadaan minulta siis melko helposti, mutta sen voi purkaa myös kanssani yhtä nopeasti. Ja sitten sattuu, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ja usko minua, tiedän mistä puhun.
Ensimmäinen poikaystäväni oli minulle maailman ihanin. Olin joka päivä vain entistä kauniimpi ja viehkeämpi ja aina yhtä positiivinen persoona. Siitä tuli hyvä mieli. Ei mennyt kuin pari vaivaista viikkoa ja tyyppi puhui aivan toista jollekin muulle. Se ei tuntunutkaan enää niin hyvälle. Ja kaikki ne asiat, mistä puhuimme voivat olla nyt niin monen tiedossa kuin vain ihmisiä maailmassa riittää. Jes, tätä olen aina toivonut. Hän ei siis luottamustani arvostanut.
Eikö sitten enää vaan sitä ihmisten ihaninta aineetonta turvaa eli luottamusta osata arvostaa? Ystävä sanoo joka päivä sinulle jotain nättiä ja tietää kaikki maailman asiasi ainoana maailmassa ja yhtäkkiä kuulet ne jonkin muun suusta. Niinkö ne asiat vain leijailevat toisten korviin? Sitten valehdellaan selittelemällä, yritetään pyytää anteeksi. Mutta jos luottamuksen menetät kerran, niin voin olla varma ettet sitä takaisin saa ainakaan heti huomenna. Se vaatii aikaa ja melkeinpä voisin sanoa "alusta aloittamista". Ja kun siinä menee se pienen pieni hetki saada luottamus takaisin vai saakohan sitä sitten koskaan ennalleen, samanlaiseksi kuin se oli silloin joskus?
Kaikki viimeaikaiset tapahtumat ovat muuttaneet minun käsitystäni luottamuksesta. Tietysti olen se peruspositiivinen pirteä tyttö edelleen, mutta tuntuu että on turha luottaa ihmiseen. Jotenkin sen aina kuitenkin toinen osaa tuhota häikäilemättömästi. Uudelleen en halua pettyä niin pahasti, joten olen muuttunut enemmän varautuneemmaksi kuin ennen. Parhaan ystäväni luottamus säilyy ennallaan aina, tapahtui mitä tapahtui, mutta muiden ihmisten kanssa pitää pitää varansa, mitä päästää suustaan ja minkä pitää vain omana tietonaan. Voi jos voisinkin niin varmasti lisäisin kaikkien ihmisten päähän sitä, että luottamus on aina kaikkien niiden ihmissuhteiden perusta. Olit sitten isä, äiti, veli, sisko, tyttö- tai poikaystävä, opettaja tai muuten vain kaveri, niin asiat eivät vain toimi niinkuin pitäisi, jos ei osata luottaa. Lisäisin myös ymmärrystä meidän kaikkien päihin (myös minun), että pidetään luottamus, eikä valehdella. Ja kerrotaan totuus. Sillä me pärjätään jo aika pitkälle, eikö niin?

Kaikista eniten tänäpäivänä luotan omaan äitiini. Hän tulee olemaan varmaankin se ainoa, joka ansaitsee luottamukseni täysin. Äiti on varmasti myös yksi niistä, joka osaaa minun luottamukseni pitää ja olla sen arvoinen myös takaisin.

Kirjoitettu sävelin

Pianon ruskea, puulta tuoksahtava kansi aukeaa. Eteeni ilmestyy suuri määrä valkoisia ja mustia koskettimia.Tiedän, että osaan tämän.Kaikista instrumenteista juuri tämä soitin kuuluu minulle.Alan soittaa erilaisia koskettimia haluamani rytmiin. Se kuulostaa hyvältä.Vasarat iskevät pianon sisällä oleviin kieliin ja ne värähtelevät juuri sen aikaa, kun itse haluan.Siitä tässä on siis kyse, kyvyistä ja ajatuksesta.

Kaikki alkoi Lillin ollessa vasta 6-vuotias.
Silloin, kun pääsin opiskelemaan Tampereen Konservatorioon ala-asteella,en tiennyt musiikista irtoavan näin paljon.Alusta asti opiskelu oli mielenkiintoista ja pikku hiljaa aloin oppia ja ymmärtää,ettei kyse ole vain pelkistä oikein soitetuista nuoteista,vaan jostain paljon enemmästä.
Koska mikään asia tässä maailmassa ei voi toimia virheettömästi ainiaan,myös musiikin opiskelujeni parissa uskoni on ollut hyvin alhainen.Opettajat huusivat, että minä olen maailman huonoin ja etten selviäisi peruskursseja pidemmälle.Herkkänä ihmisenä purin asiat äidilleni, mutten lannistunut.Se riittää, että itse tietää olevansa hyvä. Minä tiesin.
Kun huomasin olevani hyvä, vaikka muut sanoivatkin muuta, aloin kirjoittaa sanoja. Äkkiä huomasin istuvani pianon ääressä valmistellen kappaleelleni sopivaa melodiaa. Jokaisessa sävellyksessä pitää mielestäni sanoa jotain,muuten musiikin teossa ei ole varsinaista ideaa. Ja ideoitahan maailma on tulvillaan.
Mitä siis olen oppinut ja mitä musiikki minulle merkitsee? Niin kuin sinä saat päättää jatko-opiskelupaikkasi, piirtää mitä ikinä haluat, minä saan mielikuvituksellani soittaa mitä vain. Sitä kutsutaan vapaudeksi ja taidoksi osata improvisoida ja saada musiikki kuulostamaan hyvältä. Nyt, kun olen soittanut pianoa jo yksitoista vuotta, esiintynyt monta kertaa, nauhoittanut ja säveltänyt omat kappaleet, mieleeni nousee yksi ajatus. Ajatus siitä, haluanko musiikkia ammatikseni. Pedagokiikka ei minua sillä tavalla innosta kuin musiikin tekeminen ja sillä itsensä elättäminen. Mutta minua pelottaa ajatus siitä, tulisiko musiikista työn kautta liian rutiininomainen. Katoaisiko musiikista se harrastuksen ilo, joka minulla on lapsuudesta asti ollut? Musiikista on muodostunut minulle kantava elämäntapa, jolla tulen pääsemään vielä pitkälle. Oli kyseessä sitten harrastus tai ammatti, tiedän sen kantavan minut korkealle ja pysymään siellä.

Jalkani nousee pedaalilta. Tunnen sävelen soivan sisälläni, vaikkei pianosta irtoa pihahdustakaan enää. Kielet lepäävät, ja koskettimet hehkuvat kiitosta äskeisestä. Kaikkea sitä, mitä mielikuvituksellani sain aikaan. Onneksi kaikki on nyt paperilla. Osoitan pienen hymyn pianoa kohti, lasken puisen kannen alas ja nousen penkiltä. Kuiskaan itselleni:"Tästä tulee loistava kappale".

Samanlainen, mutta erilainen

Jokin tunkeutuu nenääsi.
Kesä tuoksuu kukille ja auringolle. Näet poikaystäväs ja hän tuoksuu
miehekkäälle. Juuri ostettu partavesi tunkeutuu sieraimiin ja sitä kautta aivoihin
ja tajuat, että vau! tyyppi tuoksuu viehkeälle.
Hajuaisti on aika hieno juttu!

Jokin katsoo sinua.
Äitisi katsoo sinua lempeillä silmillään ja tiedät, että hän rakastaa sinua.
Näet ehkä ensimmäisen lumihiutaleen talven alussa, joka leijailee hennosti maahan.
Saat vielä joskus nähdä niitä kauniita nähtävyyksiä, joita sijaitsee ympäri maailmaa.
Voit nähdä lähelle, kenties jonkin ihmisen sisälle. Tai sitten voit nähdä niin kauas kuin horisontti vain kantaa.
Näköaistikin on melko makeeta!

Jokin koskettaa sinua.
Käsi on yhtäkkiä kädessäsi lujasti kiinni ja se tuntuu hyvälle.
Rakkaus, viha, kateus, myötätunto... kaikki ne ovat ihmeellisiä asioita, jotka pyörivät hurjasti ympyrää pääsi sisällä. Mikä niistä on oikea? Niitähän on niin monta! Kaikki ovat sinua varten!
Ne voivat toki mennä joskus hieman sekaisinkin, mutta anna olla.
On hienoa saada tuntea jokaikinen niistä. Tuntea, kuinka iho kääriytyy kananlihalle kylmästä tai kuinka toinen ihminen välittää.
Tuntoaistihan se!

Jokin huutaa sinua.
Tiedät ettet ole kaukana, koska ääni kantautuu korvaasi niin lujaa. Ah, se onkin ystäväsi.
Puhelimen soittoääni kantautuu laukusta, koira huutaa ulkona, lapsi parkuu sisällä ja puut humisevat yöllä tuulessa. Luontokaan ei olisi mitään, jos sen ihania ääniä ei kuulisi. Musiikkiakaan ei olisi. Ihmisten puhe olisi kadonnut ja kaikki tekeminen olisi vain äänetöntä. Veikkaisin, että olisi melko tyhjää.
Vau, miten hienoa että meillä on kuuloaisti!

Meissä ihmisissä on jotain piirteitä, jotka yhdistävät meitä, niinkuin esimerkiksi kyseiset aistit.
Mutta jokaisella ihmisellä on silti erilaiset tuntemukset, kuulot, hajut ja näöt. Miten se voi olla mahdollista ? Niinkuin jokainen vaahteranlehti on samanmuotoinen, yksikään ei ole täysin samanlainen. Yksikin pieni viiva lehden terällä tekee siitä ainutlaatuisen, erilaisen. On vain hyvä, ettemme jokainen tunne samoin, haista samoin, äännehdi samoin tai kuule samoin. Ollaan kaikki vaan omia itseämme. Se riittää. Onhan niitä aistejakin sitten melkein yhtämonta erilaista !

Haluanko miljonääriksi?

Mitä sä mistään tiedät. Sulla on kuitenkin rahaa, saat aina kaiken mitä haluat!

Edeltävän lauseen olen saanut kuulla lyhyessä ajassa yllättävän monta kertaa,
ja se on mietityttänyt aika paljon. Se on osittain tottakin. Mutten silti ymmärrä.

Molemmat vanhemmistani käyvät töissä. Isäni omistaa sähköfirman ja käy vielä lisäks kaupungilla töissä. Äiti taas on TAYS:ssa dialyysiosaston osastonhoitaja, minulle se tarkoittaa vaan suomeks johtajaa. Molemmat siis tienaa melko hienosti, ja se tarkoittaa minun kohdallani juurikin sitä, ettei rahasta ole ollut oikeastaan lainkaan ongelmaa. Onko se sitten loppujen lopuksi ainoastaan raha, mikä määrää sen, oletko onnellinen vai et?
Onhan se hienoa saada 18-vuotislahjaksi autokortti. Ei tarvitse sitten itse laskeskella tuskissaan rahoja ja miettiä, mikä riittää ja mihin vai riittääkö ollenkaan.
Mutta jos totta puhutaan, niin ei raha sijaitse aivan prioriteettilistan kärkisijalla. Kyllä siellä sijaitsee aivan joku muu, kuin materia. Jotain sellaista, mitä ei mielestäni rahalla voi koskaan edes ansaita eikä sitä voi rahalla sitten mitata. Se on sitä kaikkea läheisyyttä ja välittämistä.
Kunhan vain raha riittää omaan toimeentuloon, minkäänlainen miljonääri tuskin koskaan haluaisin olla. Ja eikö se niin mene että rahattomana olet onneton, mutta silti sinulla on vierellä ihmisiä, jotka välittää ja paljon omistavana rahaa riittää vaikka vessapaperiksi, mutta olo on enimmäkseen melko yksinäinen. Kumman siis kukin valitsee?

Olit sitten rikas tai köyhä, niinkuin olen sanonut että mitään henkistä et voi sillä paeta. On siis turha väittää, etteikö ongelmia olisi rikkaillakin. Eikä ihmisiä ole vain hyviä ja pahoja ihmisiä. Kaikissa meissä on pientä pahaa ahneutta ja hyvää positiivisuutta. Täytyy vain päättää, kumman puolesta toimii.

Ja tällä kertaa kallistun siihen, että joskus voi olla vain tyytyväinen kaikkeen siihen arvokkaaseen. Siihen mitä ei voi rahassa mitata. Ja siihen, minkä vuoksi tekisit mitä tahansa.

Liian pienet siivet

Tuulee tuulee väärään suuntaan
kuulee moni muuta
huutakoon se joka tulee maailmaa vielä muuttaan
mä en haluu nähdä tätä maailmaa "tälleen"
juuri näin tää maailma ei näytä hyvälle

Joskus kuulee asioita, jotka kääntää pään
jäät sä niitä sitten sängyn viereen miettimään
mikä tänään pieleen meni? onko sinun syy?
tiedät ettet väärin tehnyt, miks siis itket nyt?

Liian pienet siivet vielä anteeks antamaan
liian pienet siivet vielä huolta kantamaan
tuulee usein vastaan myös huomenna
onko oikein unohtaa?

Niitä asioita ei voi vaan asenteella välttää
kun ne sattuu kohdalle, miten niistä selvitään?
puhuminen auttaa siinä hyvä ratkaisu
kun se sitten helpottaa, oot siihen aikaa tarvinnut

Liian pienet siivet vielä anteeks antamaan
liian pienet siivet vielä huolta kantamaan
tuulee usein vastaan myös huomenna
onko oikein unohtaa?

Tiedän juuri mistä puhun kun laulan sulle tän
taistelen ja tiedän, et oot mun vierellä.

Minne se kaikki katoaa?

Sitä kaikkea alkaa joskus miettimään, että tekeekö kaiken turhaan.
Onko ihmisille kiltti ja olettaako vain turhaan, että he olisivat sitä takaisin?
Saatat hymyillä toiselle vain piristääksesi sen päivää ja saatkin takaisin vain hölmön katseen ja ehkä lauseen "mitä kyyläät?".
Saatat naurahtaa jollekin tyhmälle asialle ja toinen katsoo sinua pitkällä silmällä. Mitä naurettavaa siinä nyt oli?
Sanot jollekin että välität eikä toinen ota sitä kuuleviin korviin.
Alat luottaa johonkuhun ja hän heittää kaiken menemään noin vain.
Kehut ystävälle hänen hienoa paitaansa ja samalla muut naureskelevat vaaleanpunaiselle mekollesi. Onhan se nyt naurettavan lapsellinen!
Milloin sen kaiken hyvän, mitä itse tekee muille, saa sitten takaisin. Vai saako sitä enää ollenkaan? Ovatko kaikki vastuussa nykyään vain itsestään eikä huolta enää pidetäkään itsensä lisäksi muistakin? Ja eikö mitään tarvitse enää suvaita tai ymmärtää?

Äitini kanssa puhuimme siitä, kuinka kaikkien pitäisi saada olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä yksinäisyyttä sen tähden, millainen on. Ihmiset tekevät väärin, tottakai. Maailma ei ole täydellinen, eihän meistä kukaan. Mutta minne se kaikki anteeksianto, hyväksyntä, yleinen positiivinen luonne on kadonnut?

Joskus tuntuu tosi turhauttavalta olla aina se positiivinen ihminen. Ongelmia tulee, olit millainen ihminen tahansa, mutta minä suhtaudun niihin aina enemmänkin positiivisesti. Joskus se on vain haitaksi kun alkaa ajattelemaan että "kyllä mä yksinkin tän asian kanssa pärjään, ei tässä mitään hätää." Mutta onko minun turha yrittää kertoa sitä muille, ettei ainainen negatiivisuus ja valittaminen auta. Miksei sen sijaan voisi vähän hymyillä ja ajatella, että kaikki aikanaan, kyllä tästä selvitään.

Jos nyt mennään oikein oikein syvälliseks niin maailmahan on täynnä pahoja asioita, siitä ei pääse mihinkään. Mutta tarviiko sitä pahuutta lietsoa enemmän olemalla "itsekäs-minä-maailman-napa"-asenteella. Voiko ehkä sittenkin olla oma itsensä, yrittämättä liikaa ja huolehtia enemmän muistakin. Kaikilla on oma tapansa. Mutta liikaa ei voi hymyillä koskaan, sen sanon.

Reppuun mukaan

Ollaan yhdessä sellaisessa iässä, jossa maailma on avoin.
Ei elämä lopu vielä, vaikka olisit jo viisikymppinen.
Täytyy vaan olla rohkea elämänsä valinnoissa ja huomata, että joskus riskinotto kannattaa.
Täytyy myös huomata tarkistaa välillä suuntaa ja jos mahdollista, palata takaisin.
Näin voi hengittää vapaammin, vaikka elämä ei mene aina niin kuin sen itse käsikirjoittaa.

Muistakaa silti ystävät; meidän dialogi ei kuihdu koskaan

Tästä se päivä lähtee

Mikään ei koskaan tee ihmistä tyytyväiseksi.
Aina on jossain parantamisen varaa ja jokin asia on pielessä. Ja sitä ei tapahdu vain nuorilla, vaan kaikenikäisillä.
Minä valitin pienenä milloin mistäkin. Kengät olin vahingossa laittanut väärinpäin, ruoka meni lattialle eikä suuhun. Tottakai se suututti.
Nuorena sitä valitetaan siitä, kuinka maha on liian suuri ja tissit ovat liian pienet.
Koskaan omaan kroppaansa ei voi olla tyytyväinen, elämä menee vaan niin.
Vanhana sitä mietitään syntyviä syviä ja sitä, kuinka nilkkaa kolottaa silloin tällöin.

Miksei kaikki voisi elää päivää kerrallaan ja olla tyytyväisiä siihen mitä on.
Mennään vaan sinne pessimistisyyteen ja ajatellaan niin päin mielummin, mitä sinulta sattuu juuri nyt puuttumaan. Missä se rohkeus ja iloisuus? Ajattele jos voisitkin huomata, kuinka paljon sinulla on nyt sellaista, mitä muilla ei ole. Ja se kaikki ei tarkoita aina rahallistakaan arvoa.
Sinulla voi olla maailman paras ystävä, jolle voit jakaa kaiken, maailman söpöin koira tai aurinko paistaa niin lujaa että mieli tekee hyppiä kolmea metriä. Tai sitten sinulla ovat vanhemmat, jotka pitävät sinusta maailman parhaiten huolta ja pitävät sinut pystyssä.
Tai muuten vain et ole sairas ja voit juosta joka päivä ihan minne haluat, niin kauas kun jaksat.

Huomasin sen tänään kun kävelin oikein pitkän kävelylenkin koirieni kanssa. Kylmä ei ollut lain, koirat hyppivät vierekkäin kuin viimeistä päivää. Ajattelin vain, että miksen menisi niiden "mukaan", olisi samalla fiiliksellä. Päivä on taas pelastettu, enkä katunut tätäkään ollenkaan.
Kannattaa kokeilla.
Parhain aloituskeino on mennä aamulla peilin eteen, naurahtaa pystytukalle ja levinneille meikeille ja todeta vain että "tästä se päivä sitten lähtee".

Miten olla nuori?

Mitä ensimmäisestä luokasta jäi käteen? opiskelu muuttui itsenäisemmäksi, aloin lukea läksyjä ja koeviikot tuntui jokseenkin helpommalta koeviikkojen merkeissä. Mutta entä sitten kun alkaa kauan toivottu ja odotettu loma?
Kuulin ystävältäni kuinka hänellä ei ole mitään tekemistä. Kerroin vain itse monista suunnitelmista, matkoista, nukkumisesta jne. Mikä sitten on toisille lomaa? Tarvitseeko koko loman ajan olla menossa vai onko vain kotona oleminen lomailua? Minulle on, mutta ystävälleni ei ollut. Hänellese oli vain pelkkää tylsää nukkumista ja työn tekoa.

Olen joutunut katsomaan parin viimeisen viikon aikana monta kertaa peiliin ja kysymään, mikä nyt on vialla? Ja olen löytänyt vastauksen myös sieltä peilistä.
Ajattelen toki asiat erilailla kun muut, mutta se juuri on ongelma. Ja myös minä teen väärin, en voi olla täydellinen vaikka ehkä niin haluaisinkin. Jos olisin, tuskin niitä ongelmiakaan olisi.
Minulle ei oikeastaan taannoin ole sanottu mitään rakentavaa palautetta. Ainoa, mitä olen kuullut sata tuhatta kertaa, on
”miten Lilli pystyt hymyilemään ja nauramaan koko ajan? Eikö sulla ole ongelmia?” Teenkö jotain väärin ja jos teen niin mitä, siitä minulle ei ole puhuttu oikeastaan ollenkaan. Nyt puhuttiin ja henkilö, joka siitä mainitsi, oli minulle hyvin tärkeä. Ehkä senkin vuoksi aloin ajatella asioita ja pohtia, missä teen väärin ja miksi.
Silloin huomasin että ajassa, soittamisessa, näkemisessä, sanoissa, milloin missäkin olin väärässä.
Miten sitten olla oma itsensä ja kuitenkin ymmärtää toisen näkökulma? Juurikin nyt se on ajankohtainen kysymys ja siihen en tiedä vastausta. Tulee vain joka päivä uusia pieniä(tai isompia) esteitä. En haluaisi riidellä, mutta miten voin olla riitelemättä, kun kuitenkin ajattelen jonkin asian aivan päinvastoin kuin muut. Pidän tärkeämpinä tiettyjä asioita enemmän kuin muut.

Ehkä nuoruus on juuri tätä; ongelmia, niissä rypemistä ja lopulta niistä selviämistä.
Niinkuin mainitsin aikasemmin että loppujen lopuksi ongelmia ei voi paeta. ”Lumen alla on kuitenkin aina liukasta ja sitä on selällään, ennemmin tai myöhemmin”.
Pitää vain todeta että on hienoa olla elossa, omistaa mielipiteitä ja niitä kuuntelevia ihmisiä. Se, että alkaa aktiivisesti suunnata ajatukset kohti aikuisuutta, ei onneksi tarkoita sitä, että muuttuisi enkeliksi, jota pahat asiat eivät liiemmin kosketa.
Todellisuutta ei saa sokeroida eikä hävittää niitä vaikeuksia ja kauhuja, mitä elämään liittyy.
Pitää vain olla ihminen, joka ei suostu tallottavaksi tai olemaan näkymätön. Niin kuin minä.

Nuoruuden pitäisi olla rohkea, peloton. nuoruuden pitäisi olla niin ylpeä, ettei se huomaa edes hävetä. Ja jotta siihen kykenee, pitää olla mukanaan rakkautta. Sitä vilpitöntä halua löytää toinen ihminen, jonka kanssa laitetaan selät vastakkain ja ammutaan muuta maailmaa kohti, yhdessä.

Vielä minä sellaisen ihmisen mukaani löydän. Sellaisen, joka arvostaa minua. kaikkine' virheineni ja hyväksyy minut tällaisena.

Liian nuori vapauteen

Äitini tokaisi minulle aiemmin illalla "Voisit kyllä lähteä meidän mukaan mökille".

Ystäväni sanoi minulle eilen "Ois aika jees jos olisit mun kanssa täällä kaupungissa, hengattais ympäri ja pidettäs kivaa"

Poikaystäväni pyysi minua viimeviikolla "Lähetsä hei mun kans viettää juhannusta Ylöjärvelle"

Aiemmin juhannus oli selvä; sijaintina oli aina Haukkasalo, meidän oma mummun mökki. Siellä oltiin suvun kesken ja laulettii nuotion äärellä. Nyt ensimmäisen kerran vasta tuntuu siltä, että juhannuksen voisi viettää toisella tavallakin. Sitten saapuu eteen ne vaikeat päätökset: miten ja missä?

Mieleeni nousi tämänpäiväisestä keskustelusta äitini kanssa se, kuinka moneen paikkaan sitä oikein odotetaan sinun venyvän? Ja kuinka paljon paineita eteesi voidaan asettaa, että sinä kestät sen? Koulu tai ura pitäisi hoitaa mallikkaasti, kotityöt täytyisi tulla tehdyiksi, kaverit pitäisi huomioida ja itsesi pitää kurissa.. Kaikkea tehtävää riittää päivästä toiseen. Sittenkun vihdoin jostakin asiasta saa vapautta -esimerkiksi koulusta ansaittu kesäloma- onko se sittenkään enää niin vapautta? Sinua odotetaan pitämään yhteiskivaa perheen kanssa, haluaisit olla kavereidesi kanssa. Sinulle annetaan nurmikko ajettavaksi, kun olisi paras mahdollinen rannalla-arskan-ottamisen ilma. Sinua pyydetään katsomaan pikkuveljesi perään, kun muut ovat jo pitämässä hauskaa illan bileissä. Niin joudut päättämään asioista juuri sen, mikä on järjellinen, ja yleensä se vähiten vapauteen liittyvä. Päätätkö todella itse sen, mikä on kaikista vapauttavin ja miellyttävin? Vai onko kenties joku, joka pakottaa sinut valitsemaan sen tietyn 'tehtävän'?
Täytyy myöntää että minulla päätökset menevät aikalailla vielä perheen kautta. Luvat täytyy kysyä yökyliin, astiat täytyy tiskata ennen uloslähtöä.. Se on ihan ymmärrettävää, sillä en ole kuitenkaan täysi-ikäinen. Mutta onko todella maailma vielä niin konservatiivinen; tarkoittaako se, että ensikesän heinäkuun 2. päivä minä voin olla hetken ulkona ja tiskata vasta sitten? Päivää ennemmin kysyn luvan siihen, saanko mennä yöksi ja kun olen täyttänyt 18 vuotta, voin mennä miten itse huvittaa? Mielestäni vapautta ja päätöksentekoa pitäisi opettaa jo nuorempana. Silloin jokainen osaisi nähdä omat tekemänsä virheet ja sen, ettei niistä voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Helppohan sitä nyt on pistää äidin syyksi, koska "sinä itse mua käskit".
Se antaa ja näyttää toiselle paljon enemmän luottamusta kun ainainen käskeminen ja luvan odottaminen. Ikärajasta perheessä on tullut kuin tupakkalaista. Et saa, ellet ole 18 vuotta. Minä en saa yksin tehdä oikeastaan mitään, ainakaan jos en ole lupaa kysynyt. Se on nuorelle ehkä enemmänkin häkkiin laittamista, ei vanhemman luottamusta.
Ovatko vanhemmat sitten vain liian takertuvaisia? Haluavatko he, ettei heidän pienimpänsä kasvaisi isoksi? Minä tunnen asian juuri näin, sillä päivä jos toinenkin kuulen äitini sanovan "älä sitten ihan heti lähde kun täytät 18". Mutta pitääkö sen mennä niin, että hänellä on kaikki valta sitä ennen ja sitten hän rupeaa minua anomaaan armoa, kun vihdoin saan itse päättää? Sehän on melkein sama kuin se, että kiellät jonkun asian kokonaan. Ennemmin asia tapahtuu jos kiellät sen kokonaan, kun kerrot esimerkiksi kaikista niistä mahdollisista vaaroista, mitä sen tekemisestä voi seurata.
Voi olla että vanhemman on mahdotonta nähdä asiaa lapsen silmin omien huolehtivien silmien alta. Mutta voin vaikka lyödä vetoa siitä, että yhteistyö toimii paljon paremmin, kun molemmat ovat jokseenkin vapaampia ja vanhempi osaa antaa sellaisen vapauden päättää, minkä lapsi itse ansaitsee. Jokainen meistä ansaitaan tietynlainen vapaus.

"Ehkä vain olen sitten liian nuori päättämään pienistäkin asioista. Sehän kuuluu vain täysi-ikäisille. Minähän täytän vasta vuoden päästä 18-vuotta."

Kuiskata se korvaan

Mitä kaikkea välittäminen onkaan?
Voit käpertyä kullan kainaloon ja tietää että toinen välittää. Sen vain tuntee sisällään, tuntee kun alkaa hymyilyttää ja on turvallista olla. Kun maailma kohtelee epäreilusti ja voit juosta äidin luo ja halata lujaa, tiedät että äiti välittää. Äidithän pitävät huolta, tapahtui mitä tahansa. Jos olo on sellainen, että kaikki tuntuu kasaantuvan päälle ja voit juosta ystävän luo ja jutella, tiedät että hän välittää. Ystävien avulla pääsee asiasta kuin asiasta ja voi tehdä tyhmiä ja älyttömiäkin juttuja.
Sen, kuinka asioihin suhtaudut, päätät itse. Jäätkö maahan makaamaan ja toivot että joku nostaa ja pyyhkii liat pois kasvoiltasi? Yritätkö hiukan, kunnes huomaat, ettet pysty siihen ja luovutat? Vai jatkatko kaikesta huolimatta sillä voimalla, että tiedät jonkun välittävän ja tiedät, että olet tarpeeksi vahva nousemaan ylös omilla jaloillasi? Se on sitä optimismia, realistisuutta ja pessimismiä. Uskon vahvasti, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa selviytyä asioista. Mutta mikä on sinulle se kaikista varmin tapa? Minkä avulla sinä jaksat etiäppäin?
Välittäminen Lillille on sitä, että voi vain olla oma itsensä ja nauraa, olla huolehtimatta siitä, mitä toinen itsestä ajattelee. Voi sanoa toiselle ”mä välitän” ja uskoa, että toinen tuntee samoin. Välittäminen tarvitsee sitä rehellisyyttä ja luottamusta, jonka avulla pystyy puhumaan vaikeimmatkin asiat, selvittämään ne ja sitten unohtamaan. Se on siis sitä, että ymmärtää ottaa asiat joskus huumorilla, mutta myös puhua, jos on käsiteltävää. Ja tietysti haluaa tehdä toisen vuoksi mitä vain! Ja toivoa, että hän arvostaa sitä.
Olen huomannut, etteivät kaikki ole yhtä iloisia kuin muut, eivätkä kaikki ajattele asioista samalla tavalla kuin minä enkä toivoisikaan niin. Tässä vaiheessa esiin tulee ristiriidat. Toinen arvostaa toista asiaa enemmän kuin toista ja toisella asiat menee aivan päinvastoin. Siihen ei auta mikään muu kuin kompromissi ja siihen vaaditaan vain ymmärrystä. Minä yritän ymmärtää, että sinä teet asiat erilailla ja sinä yrität arvostaa minunkin näkemystäni. Sellaista se on, koska kukaan meistä ei ole samanlainen. Aina on jokin asia, mikä erottaa meidät jokaisen yksilönä. Erilaisena niin kuin jokainen valkoinen lumihiutale, joka tippuu maahan muiden hiutaleiden joukkoon.
Se, mitä kuulen nykyään liian harvoin ihmisten suusta, ovat juurikin ne kaksi sanaa, mitä käytin aiemmin; ”mä välitän”. Joskus sitä huomaa, että on liian myöhäistä ja toinen on poissa, syystä tai toisesta. Sitä yhtäkkiä luulee, että toinen tietäisi itsestäänkin, että välittää. Mutta et voi väittää ettei tunnu mukavalta, kun kuulee toisen kuiskaavan sen korvaasi? Sitä pitäisi kuulla useamminkin, kaikkien kuiskaamana toisilleen. Minun kuiskaamana sinulle.

Selviytyjä vai ei?

kaksivuotiaana kokosin palikoista suuren suurta tornia. Joka ikinen kerta se sitten kuitenkin jossain vaiheessa kaatui, mutten tiennyt miksi. Niinpä yritin uudestaan, mutta aina tietyn palan kohdalla koko torni romahti ja minua tietysti itketti. Miksei se torni voinut kasvaa isoksi? Silloin se olisi ollut hauskempaa! Miksei se voinut totella, kun sanoin sille monta kertaa ”tyhmä palikka, pysy jo paikalla äläkä kaadu aina heti!” Koskaan en ollut tyytyväinen tornin kokoon vaan halusin aina yhden palikan lisää. Sen palikan, joka kaatoi koko tornin. Yritin monta kertaa, monta päivää muttei se torni siitä edelleenkään isommaksi paljoa kasvanut. Mutten kuitenkaan luovuttanut.

Viisivuotiaana ensimmäisen kerran mökiltä pyydystin pupun ja hoidin sitä. Seuraavana kesänä pappa oli ottanut puun juurelta pupun, joka ei ollut terve. Se ei liikkunut yhtä iloisesti ja viekkaasti. Se ei nostanut korviaan ja kuunnellut valppaana, kun kuuli jonkin uuden äänen. Se vain makasi sylissäni tekemättä mitään. Sanoin äidille että ”viedään tuo kotiin. Minä hoidan sen. Mun luona kotona se paranee, siellä on lämmintä ja se saa multa ruokaa”. Äiti yritti sanoa minulle, ettei se selviä enää kauaa, mutten uskonut. Halusin vain pelastaa sen ressukan. Niin sitten kotimatkalla sillä silmä vuosi valkoista nestettä ja äidin mukaan se oli aivoverenvuoto. Se vain kuoli syliin. Ja minä tietysti itkin. Mutten luovuttanut.

Seitsenvuotiaana aloitin pianonsoiton Tampereen Konservatoriossa. Ajattelin, että minusta tulee isona niin hyvä pianonsoittaja, ettei minua voita kukaan. Muistan, kun luokan ovi meni kiinni ja vain minä ja Mariitta jäimme sen sisäpuolelle, itkin joka kerta sieltä ulos tullessani. Ajattelin harjoitella lisää. Jos se auttaisi ja parantaisi taitoja. Harjoittelin, melkein yötä päivää. Aina olin huono jossain. Mikään ei tuntunut riittävän vaikka kaiken tietysti pikkulikkana yritin. Mutten kuitenkaan luovuttanut.

Kuusitoistavuotisena huomaan, etteivät vieläkään ne ongelmat ole kadonneet. Vaikka kaikkensa yrittää, silti aina jokin menee pieleen. Niin, ei siis reilun kaavan mukaan, niin kuin tavataan sanoa. Jos kerran ongelmia ei voi paeta ja niitä tulee – olit minkä ikäinen tahansa – eteen, niin mitä voimme tehdä niiden asioiden suhteen? Tulemista emme voi estää, niihin suhtautumista voimme muuttaa. Onko yksi tornin kaatuminen iso juttu? Voiko pienempikin torni riittää olemaan ”iso torni” ja sinä voit olla tyytyväinen? Voitko pupun kuolemisen jälkeen ajatella, että sillä on ehkä parempi olla siellä, sitä sattui liikaa? Ja voiko pianonopettajalle sanoa että ”Minä tiedän että olen hyvä, koska olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen” ja päästää puheet toisesta korvasta ulos?
Maailma on kaikkea pahoja asioita täynnä, sitä emme voi kieltää kukaan. Sen sijaan, että mietimme asian huonoa puolta (se pupu kuoli, torni oli liian pieni, opettaja lyö sormille..), voisimme katsoa asian ns. hyvää puolta. Ehkä opettaja kritisoi sen vuoksi, että ymmärrän itse olevani hyvä tarpeeksi harjoittelemalla. Ehkä yksivuotiaana palojen kaatuminen oli juuri sitä, että ymmärrän, ettei asiat voi aina mennä niin kun haluaa. Maailmassa on monenlaisia ihmisiä; niitä, jotka eivät näe eteensä ja jäävät junnaamaan paikalleen, ja niitä, jotka eivät näe eteensä, mutta kuitenkin lentävät eteenpäin. Ne ovat ns. selviytyjiä ja itsehän päätät, kumpi olet.
Minä olen se selviytyjä.