Äitini tokaisi minulle aiemmin illalla "Voisit kyllä lähteä meidän mukaan mökille".
Ystäväni sanoi minulle eilen "Ois aika jees jos olisit mun kanssa täällä kaupungissa, hengattais ympäri ja pidettäs kivaa"
Poikaystäväni pyysi minua viimeviikolla "Lähetsä hei mun kans viettää juhannusta Ylöjärvelle"
Aiemmin juhannus oli selvä; sijaintina oli aina Haukkasalo, meidän oma mummun mökki. Siellä oltiin suvun kesken ja laulettii nuotion äärellä. Nyt ensimmäisen kerran vasta tuntuu siltä, että juhannuksen voisi viettää toisella tavallakin. Sitten saapuu eteen ne vaikeat päätökset: miten ja missä?
Mieleeni nousi tämänpäiväisestä keskustelusta äitini kanssa se, kuinka moneen paikkaan sitä oikein odotetaan sinun venyvän? Ja kuinka paljon paineita eteesi voidaan asettaa, että sinä kestät sen? Koulu tai ura pitäisi hoitaa mallikkaasti, kotityöt täytyisi tulla tehdyiksi, kaverit pitäisi huomioida ja itsesi pitää kurissa.. Kaikkea tehtävää riittää päivästä toiseen. Sittenkun vihdoin jostakin asiasta saa vapautta -esimerkiksi koulusta ansaittu kesäloma- onko se sittenkään enää niin vapautta? Sinua odotetaan pitämään yhteiskivaa perheen kanssa, haluaisit olla kavereidesi kanssa. Sinulle annetaan nurmikko ajettavaksi, kun olisi paras mahdollinen rannalla-arskan-ottamisen ilma. Sinua pyydetään katsomaan pikkuveljesi perään, kun muut ovat jo pitämässä hauskaa illan bileissä. Niin joudut päättämään asioista juuri sen, mikä on järjellinen, ja yleensä se vähiten vapauteen liittyvä. Päätätkö todella itse sen, mikä on kaikista vapauttavin ja miellyttävin? Vai onko kenties joku, joka pakottaa sinut valitsemaan sen tietyn 'tehtävän'?
Täytyy myöntää että minulla päätökset menevät aikalailla vielä perheen kautta. Luvat täytyy kysyä yökyliin, astiat täytyy tiskata ennen uloslähtöä.. Se on ihan ymmärrettävää, sillä en ole kuitenkaan täysi-ikäinen. Mutta onko todella maailma vielä niin konservatiivinen; tarkoittaako se, että ensikesän heinäkuun 2. päivä minä voin olla hetken ulkona ja tiskata vasta sitten? Päivää ennemmin kysyn luvan siihen, saanko mennä yöksi ja kun olen täyttänyt 18 vuotta, voin mennä miten itse huvittaa? Mielestäni vapautta ja päätöksentekoa pitäisi opettaa jo nuorempana. Silloin jokainen osaisi nähdä omat tekemänsä virheet ja sen, ettei niistä voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Helppohan sitä nyt on pistää äidin syyksi, koska "sinä itse mua käskit".
Se antaa ja näyttää toiselle paljon enemmän luottamusta kun ainainen käskeminen ja luvan odottaminen. Ikärajasta perheessä on tullut kuin tupakkalaista. Et saa, ellet ole 18 vuotta. Minä en saa yksin tehdä oikeastaan mitään, ainakaan jos en ole lupaa kysynyt. Se on nuorelle ehkä enemmänkin häkkiin laittamista, ei vanhemman luottamusta.
Ovatko vanhemmat sitten vain liian takertuvaisia? Haluavatko he, ettei heidän pienimpänsä kasvaisi isoksi? Minä tunnen asian juuri näin, sillä päivä jos toinenkin kuulen äitini sanovan "älä sitten ihan heti lähde kun täytät 18". Mutta pitääkö sen mennä niin, että hänellä on kaikki valta sitä ennen ja sitten hän rupeaa minua anomaaan armoa, kun vihdoin saan itse päättää? Sehän on melkein sama kuin se, että kiellät jonkun asian kokonaan. Ennemmin asia tapahtuu jos kiellät sen kokonaan, kun kerrot esimerkiksi kaikista niistä mahdollisista vaaroista, mitä sen tekemisestä voi seurata.
Voi olla että vanhemman on mahdotonta nähdä asiaa lapsen silmin omien huolehtivien silmien alta. Mutta voin vaikka lyödä vetoa siitä, että yhteistyö toimii paljon paremmin, kun molemmat ovat jokseenkin vapaampia ja vanhempi osaa antaa sellaisen vapauden päättää, minkä lapsi itse ansaitsee. Jokainen meistä ansaitaan tietynlainen vapaus.
"Ehkä vain olen sitten liian nuori päättämään pienistäkin asioista. Sehän kuuluu vain täysi-ikäisille. Minähän täytän vasta vuoden päästä 18-vuotta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti