Tästä se päivä lähtee

Mikään ei koskaan tee ihmistä tyytyväiseksi.
Aina on jossain parantamisen varaa ja jokin asia on pielessä. Ja sitä ei tapahdu vain nuorilla, vaan kaikenikäisillä.
Minä valitin pienenä milloin mistäkin. Kengät olin vahingossa laittanut väärinpäin, ruoka meni lattialle eikä suuhun. Tottakai se suututti.
Nuorena sitä valitetaan siitä, kuinka maha on liian suuri ja tissit ovat liian pienet.
Koskaan omaan kroppaansa ei voi olla tyytyväinen, elämä menee vaan niin.
Vanhana sitä mietitään syntyviä syviä ja sitä, kuinka nilkkaa kolottaa silloin tällöin.

Miksei kaikki voisi elää päivää kerrallaan ja olla tyytyväisiä siihen mitä on.
Mennään vaan sinne pessimistisyyteen ja ajatellaan niin päin mielummin, mitä sinulta sattuu juuri nyt puuttumaan. Missä se rohkeus ja iloisuus? Ajattele jos voisitkin huomata, kuinka paljon sinulla on nyt sellaista, mitä muilla ei ole. Ja se kaikki ei tarkoita aina rahallistakaan arvoa.
Sinulla voi olla maailman paras ystävä, jolle voit jakaa kaiken, maailman söpöin koira tai aurinko paistaa niin lujaa että mieli tekee hyppiä kolmea metriä. Tai sitten sinulla ovat vanhemmat, jotka pitävät sinusta maailman parhaiten huolta ja pitävät sinut pystyssä.
Tai muuten vain et ole sairas ja voit juosta joka päivä ihan minne haluat, niin kauas kun jaksat.

Huomasin sen tänään kun kävelin oikein pitkän kävelylenkin koirieni kanssa. Kylmä ei ollut lain, koirat hyppivät vierekkäin kuin viimeistä päivää. Ajattelin vain, että miksen menisi niiden "mukaan", olisi samalla fiiliksellä. Päivä on taas pelastettu, enkä katunut tätäkään ollenkaan.
Kannattaa kokeilla.
Parhain aloituskeino on mennä aamulla peilin eteen, naurahtaa pystytukalle ja levinneille meikeille ja todeta vain että "tästä se päivä sitten lähtee".

Miten olla nuori?

Mitä ensimmäisestä luokasta jäi käteen? opiskelu muuttui itsenäisemmäksi, aloin lukea läksyjä ja koeviikot tuntui jokseenkin helpommalta koeviikkojen merkeissä. Mutta entä sitten kun alkaa kauan toivottu ja odotettu loma?
Kuulin ystävältäni kuinka hänellä ei ole mitään tekemistä. Kerroin vain itse monista suunnitelmista, matkoista, nukkumisesta jne. Mikä sitten on toisille lomaa? Tarvitseeko koko loman ajan olla menossa vai onko vain kotona oleminen lomailua? Minulle on, mutta ystävälleni ei ollut. Hänellese oli vain pelkkää tylsää nukkumista ja työn tekoa.

Olen joutunut katsomaan parin viimeisen viikon aikana monta kertaa peiliin ja kysymään, mikä nyt on vialla? Ja olen löytänyt vastauksen myös sieltä peilistä.
Ajattelen toki asiat erilailla kun muut, mutta se juuri on ongelma. Ja myös minä teen väärin, en voi olla täydellinen vaikka ehkä niin haluaisinkin. Jos olisin, tuskin niitä ongelmiakaan olisi.
Minulle ei oikeastaan taannoin ole sanottu mitään rakentavaa palautetta. Ainoa, mitä olen kuullut sata tuhatta kertaa, on
”miten Lilli pystyt hymyilemään ja nauramaan koko ajan? Eikö sulla ole ongelmia?” Teenkö jotain väärin ja jos teen niin mitä, siitä minulle ei ole puhuttu oikeastaan ollenkaan. Nyt puhuttiin ja henkilö, joka siitä mainitsi, oli minulle hyvin tärkeä. Ehkä senkin vuoksi aloin ajatella asioita ja pohtia, missä teen väärin ja miksi.
Silloin huomasin että ajassa, soittamisessa, näkemisessä, sanoissa, milloin missäkin olin väärässä.
Miten sitten olla oma itsensä ja kuitenkin ymmärtää toisen näkökulma? Juurikin nyt se on ajankohtainen kysymys ja siihen en tiedä vastausta. Tulee vain joka päivä uusia pieniä(tai isompia) esteitä. En haluaisi riidellä, mutta miten voin olla riitelemättä, kun kuitenkin ajattelen jonkin asian aivan päinvastoin kuin muut. Pidän tärkeämpinä tiettyjä asioita enemmän kuin muut.

Ehkä nuoruus on juuri tätä; ongelmia, niissä rypemistä ja lopulta niistä selviämistä.
Niinkuin mainitsin aikasemmin että loppujen lopuksi ongelmia ei voi paeta. ”Lumen alla on kuitenkin aina liukasta ja sitä on selällään, ennemmin tai myöhemmin”.
Pitää vain todeta että on hienoa olla elossa, omistaa mielipiteitä ja niitä kuuntelevia ihmisiä. Se, että alkaa aktiivisesti suunnata ajatukset kohti aikuisuutta, ei onneksi tarkoita sitä, että muuttuisi enkeliksi, jota pahat asiat eivät liiemmin kosketa.
Todellisuutta ei saa sokeroida eikä hävittää niitä vaikeuksia ja kauhuja, mitä elämään liittyy.
Pitää vain olla ihminen, joka ei suostu tallottavaksi tai olemaan näkymätön. Niin kuin minä.

Nuoruuden pitäisi olla rohkea, peloton. nuoruuden pitäisi olla niin ylpeä, ettei se huomaa edes hävetä. Ja jotta siihen kykenee, pitää olla mukanaan rakkautta. Sitä vilpitöntä halua löytää toinen ihminen, jonka kanssa laitetaan selät vastakkain ja ammutaan muuta maailmaa kohti, yhdessä.

Vielä minä sellaisen ihmisen mukaani löydän. Sellaisen, joka arvostaa minua. kaikkine' virheineni ja hyväksyy minut tällaisena.

Liian nuori vapauteen

Äitini tokaisi minulle aiemmin illalla "Voisit kyllä lähteä meidän mukaan mökille".

Ystäväni sanoi minulle eilen "Ois aika jees jos olisit mun kanssa täällä kaupungissa, hengattais ympäri ja pidettäs kivaa"

Poikaystäväni pyysi minua viimeviikolla "Lähetsä hei mun kans viettää juhannusta Ylöjärvelle"

Aiemmin juhannus oli selvä; sijaintina oli aina Haukkasalo, meidän oma mummun mökki. Siellä oltiin suvun kesken ja laulettii nuotion äärellä. Nyt ensimmäisen kerran vasta tuntuu siltä, että juhannuksen voisi viettää toisella tavallakin. Sitten saapuu eteen ne vaikeat päätökset: miten ja missä?

Mieleeni nousi tämänpäiväisestä keskustelusta äitini kanssa se, kuinka moneen paikkaan sitä oikein odotetaan sinun venyvän? Ja kuinka paljon paineita eteesi voidaan asettaa, että sinä kestät sen? Koulu tai ura pitäisi hoitaa mallikkaasti, kotityöt täytyisi tulla tehdyiksi, kaverit pitäisi huomioida ja itsesi pitää kurissa.. Kaikkea tehtävää riittää päivästä toiseen. Sittenkun vihdoin jostakin asiasta saa vapautta -esimerkiksi koulusta ansaittu kesäloma- onko se sittenkään enää niin vapautta? Sinua odotetaan pitämään yhteiskivaa perheen kanssa, haluaisit olla kavereidesi kanssa. Sinulle annetaan nurmikko ajettavaksi, kun olisi paras mahdollinen rannalla-arskan-ottamisen ilma. Sinua pyydetään katsomaan pikkuveljesi perään, kun muut ovat jo pitämässä hauskaa illan bileissä. Niin joudut päättämään asioista juuri sen, mikä on järjellinen, ja yleensä se vähiten vapauteen liittyvä. Päätätkö todella itse sen, mikä on kaikista vapauttavin ja miellyttävin? Vai onko kenties joku, joka pakottaa sinut valitsemaan sen tietyn 'tehtävän'?
Täytyy myöntää että minulla päätökset menevät aikalailla vielä perheen kautta. Luvat täytyy kysyä yökyliin, astiat täytyy tiskata ennen uloslähtöä.. Se on ihan ymmärrettävää, sillä en ole kuitenkaan täysi-ikäinen. Mutta onko todella maailma vielä niin konservatiivinen; tarkoittaako se, että ensikesän heinäkuun 2. päivä minä voin olla hetken ulkona ja tiskata vasta sitten? Päivää ennemmin kysyn luvan siihen, saanko mennä yöksi ja kun olen täyttänyt 18 vuotta, voin mennä miten itse huvittaa? Mielestäni vapautta ja päätöksentekoa pitäisi opettaa jo nuorempana. Silloin jokainen osaisi nähdä omat tekemänsä virheet ja sen, ettei niistä voi syyttää ketään muuta kuin itseään. Helppohan sitä nyt on pistää äidin syyksi, koska "sinä itse mua käskit".
Se antaa ja näyttää toiselle paljon enemmän luottamusta kun ainainen käskeminen ja luvan odottaminen. Ikärajasta perheessä on tullut kuin tupakkalaista. Et saa, ellet ole 18 vuotta. Minä en saa yksin tehdä oikeastaan mitään, ainakaan jos en ole lupaa kysynyt. Se on nuorelle ehkä enemmänkin häkkiin laittamista, ei vanhemman luottamusta.
Ovatko vanhemmat sitten vain liian takertuvaisia? Haluavatko he, ettei heidän pienimpänsä kasvaisi isoksi? Minä tunnen asian juuri näin, sillä päivä jos toinenkin kuulen äitini sanovan "älä sitten ihan heti lähde kun täytät 18". Mutta pitääkö sen mennä niin, että hänellä on kaikki valta sitä ennen ja sitten hän rupeaa minua anomaaan armoa, kun vihdoin saan itse päättää? Sehän on melkein sama kuin se, että kiellät jonkun asian kokonaan. Ennemmin asia tapahtuu jos kiellät sen kokonaan, kun kerrot esimerkiksi kaikista niistä mahdollisista vaaroista, mitä sen tekemisestä voi seurata.
Voi olla että vanhemman on mahdotonta nähdä asiaa lapsen silmin omien huolehtivien silmien alta. Mutta voin vaikka lyödä vetoa siitä, että yhteistyö toimii paljon paremmin, kun molemmat ovat jokseenkin vapaampia ja vanhempi osaa antaa sellaisen vapauden päättää, minkä lapsi itse ansaitsee. Jokainen meistä ansaitaan tietynlainen vapaus.

"Ehkä vain olen sitten liian nuori päättämään pienistäkin asioista. Sehän kuuluu vain täysi-ikäisille. Minähän täytän vasta vuoden päästä 18-vuotta."

Kuiskata se korvaan

Mitä kaikkea välittäminen onkaan?
Voit käpertyä kullan kainaloon ja tietää että toinen välittää. Sen vain tuntee sisällään, tuntee kun alkaa hymyilyttää ja on turvallista olla. Kun maailma kohtelee epäreilusti ja voit juosta äidin luo ja halata lujaa, tiedät että äiti välittää. Äidithän pitävät huolta, tapahtui mitä tahansa. Jos olo on sellainen, että kaikki tuntuu kasaantuvan päälle ja voit juosta ystävän luo ja jutella, tiedät että hän välittää. Ystävien avulla pääsee asiasta kuin asiasta ja voi tehdä tyhmiä ja älyttömiäkin juttuja.
Sen, kuinka asioihin suhtaudut, päätät itse. Jäätkö maahan makaamaan ja toivot että joku nostaa ja pyyhkii liat pois kasvoiltasi? Yritätkö hiukan, kunnes huomaat, ettet pysty siihen ja luovutat? Vai jatkatko kaikesta huolimatta sillä voimalla, että tiedät jonkun välittävän ja tiedät, että olet tarpeeksi vahva nousemaan ylös omilla jaloillasi? Se on sitä optimismia, realistisuutta ja pessimismiä. Uskon vahvasti, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa selviytyä asioista. Mutta mikä on sinulle se kaikista varmin tapa? Minkä avulla sinä jaksat etiäppäin?
Välittäminen Lillille on sitä, että voi vain olla oma itsensä ja nauraa, olla huolehtimatta siitä, mitä toinen itsestä ajattelee. Voi sanoa toiselle ”mä välitän” ja uskoa, että toinen tuntee samoin. Välittäminen tarvitsee sitä rehellisyyttä ja luottamusta, jonka avulla pystyy puhumaan vaikeimmatkin asiat, selvittämään ne ja sitten unohtamaan. Se on siis sitä, että ymmärtää ottaa asiat joskus huumorilla, mutta myös puhua, jos on käsiteltävää. Ja tietysti haluaa tehdä toisen vuoksi mitä vain! Ja toivoa, että hän arvostaa sitä.
Olen huomannut, etteivät kaikki ole yhtä iloisia kuin muut, eivätkä kaikki ajattele asioista samalla tavalla kuin minä enkä toivoisikaan niin. Tässä vaiheessa esiin tulee ristiriidat. Toinen arvostaa toista asiaa enemmän kuin toista ja toisella asiat menee aivan päinvastoin. Siihen ei auta mikään muu kuin kompromissi ja siihen vaaditaan vain ymmärrystä. Minä yritän ymmärtää, että sinä teet asiat erilailla ja sinä yrität arvostaa minunkin näkemystäni. Sellaista se on, koska kukaan meistä ei ole samanlainen. Aina on jokin asia, mikä erottaa meidät jokaisen yksilönä. Erilaisena niin kuin jokainen valkoinen lumihiutale, joka tippuu maahan muiden hiutaleiden joukkoon.
Se, mitä kuulen nykyään liian harvoin ihmisten suusta, ovat juurikin ne kaksi sanaa, mitä käytin aiemmin; ”mä välitän”. Joskus sitä huomaa, että on liian myöhäistä ja toinen on poissa, syystä tai toisesta. Sitä yhtäkkiä luulee, että toinen tietäisi itsestäänkin, että välittää. Mutta et voi väittää ettei tunnu mukavalta, kun kuulee toisen kuiskaavan sen korvaasi? Sitä pitäisi kuulla useamminkin, kaikkien kuiskaamana toisilleen. Minun kuiskaamana sinulle.

Selviytyjä vai ei?

kaksivuotiaana kokosin palikoista suuren suurta tornia. Joka ikinen kerta se sitten kuitenkin jossain vaiheessa kaatui, mutten tiennyt miksi. Niinpä yritin uudestaan, mutta aina tietyn palan kohdalla koko torni romahti ja minua tietysti itketti. Miksei se torni voinut kasvaa isoksi? Silloin se olisi ollut hauskempaa! Miksei se voinut totella, kun sanoin sille monta kertaa ”tyhmä palikka, pysy jo paikalla äläkä kaadu aina heti!” Koskaan en ollut tyytyväinen tornin kokoon vaan halusin aina yhden palikan lisää. Sen palikan, joka kaatoi koko tornin. Yritin monta kertaa, monta päivää muttei se torni siitä edelleenkään isommaksi paljoa kasvanut. Mutten kuitenkaan luovuttanut.

Viisivuotiaana ensimmäisen kerran mökiltä pyydystin pupun ja hoidin sitä. Seuraavana kesänä pappa oli ottanut puun juurelta pupun, joka ei ollut terve. Se ei liikkunut yhtä iloisesti ja viekkaasti. Se ei nostanut korviaan ja kuunnellut valppaana, kun kuuli jonkin uuden äänen. Se vain makasi sylissäni tekemättä mitään. Sanoin äidille että ”viedään tuo kotiin. Minä hoidan sen. Mun luona kotona se paranee, siellä on lämmintä ja se saa multa ruokaa”. Äiti yritti sanoa minulle, ettei se selviä enää kauaa, mutten uskonut. Halusin vain pelastaa sen ressukan. Niin sitten kotimatkalla sillä silmä vuosi valkoista nestettä ja äidin mukaan se oli aivoverenvuoto. Se vain kuoli syliin. Ja minä tietysti itkin. Mutten luovuttanut.

Seitsenvuotiaana aloitin pianonsoiton Tampereen Konservatoriossa. Ajattelin, että minusta tulee isona niin hyvä pianonsoittaja, ettei minua voita kukaan. Muistan, kun luokan ovi meni kiinni ja vain minä ja Mariitta jäimme sen sisäpuolelle, itkin joka kerta sieltä ulos tullessani. Ajattelin harjoitella lisää. Jos se auttaisi ja parantaisi taitoja. Harjoittelin, melkein yötä päivää. Aina olin huono jossain. Mikään ei tuntunut riittävän vaikka kaiken tietysti pikkulikkana yritin. Mutten kuitenkaan luovuttanut.

Kuusitoistavuotisena huomaan, etteivät vieläkään ne ongelmat ole kadonneet. Vaikka kaikkensa yrittää, silti aina jokin menee pieleen. Niin, ei siis reilun kaavan mukaan, niin kuin tavataan sanoa. Jos kerran ongelmia ei voi paeta ja niitä tulee – olit minkä ikäinen tahansa – eteen, niin mitä voimme tehdä niiden asioiden suhteen? Tulemista emme voi estää, niihin suhtautumista voimme muuttaa. Onko yksi tornin kaatuminen iso juttu? Voiko pienempikin torni riittää olemaan ”iso torni” ja sinä voit olla tyytyväinen? Voitko pupun kuolemisen jälkeen ajatella, että sillä on ehkä parempi olla siellä, sitä sattui liikaa? Ja voiko pianonopettajalle sanoa että ”Minä tiedän että olen hyvä, koska olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen” ja päästää puheet toisesta korvasta ulos?
Maailma on kaikkea pahoja asioita täynnä, sitä emme voi kieltää kukaan. Sen sijaan, että mietimme asian huonoa puolta (se pupu kuoli, torni oli liian pieni, opettaja lyö sormille..), voisimme katsoa asian ns. hyvää puolta. Ehkä opettaja kritisoi sen vuoksi, että ymmärrän itse olevani hyvä tarpeeksi harjoittelemalla. Ehkä yksivuotiaana palojen kaatuminen oli juuri sitä, että ymmärrän, ettei asiat voi aina mennä niin kun haluaa. Maailmassa on monenlaisia ihmisiä; niitä, jotka eivät näe eteensä ja jäävät junnaamaan paikalleen, ja niitä, jotka eivät näe eteensä, mutta kuitenkin lentävät eteenpäin. Ne ovat ns. selviytyjiä ja itsehän päätät, kumpi olet.
Minä olen se selviytyjä.