Minne se kaikki katoaa?

Sitä kaikkea alkaa joskus miettimään, että tekeekö kaiken turhaan.
Onko ihmisille kiltti ja olettaako vain turhaan, että he olisivat sitä takaisin?
Saatat hymyillä toiselle vain piristääksesi sen päivää ja saatkin takaisin vain hölmön katseen ja ehkä lauseen "mitä kyyläät?".
Saatat naurahtaa jollekin tyhmälle asialle ja toinen katsoo sinua pitkällä silmällä. Mitä naurettavaa siinä nyt oli?
Sanot jollekin että välität eikä toinen ota sitä kuuleviin korviin.
Alat luottaa johonkuhun ja hän heittää kaiken menemään noin vain.
Kehut ystävälle hänen hienoa paitaansa ja samalla muut naureskelevat vaaleanpunaiselle mekollesi. Onhan se nyt naurettavan lapsellinen!
Milloin sen kaiken hyvän, mitä itse tekee muille, saa sitten takaisin. Vai saako sitä enää ollenkaan? Ovatko kaikki vastuussa nykyään vain itsestään eikä huolta enää pidetäkään itsensä lisäksi muistakin? Ja eikö mitään tarvitse enää suvaita tai ymmärtää?

Äitini kanssa puhuimme siitä, kuinka kaikkien pitäisi saada olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä yksinäisyyttä sen tähden, millainen on. Ihmiset tekevät väärin, tottakai. Maailma ei ole täydellinen, eihän meistä kukaan. Mutta minne se kaikki anteeksianto, hyväksyntä, yleinen positiivinen luonne on kadonnut?

Joskus tuntuu tosi turhauttavalta olla aina se positiivinen ihminen. Ongelmia tulee, olit millainen ihminen tahansa, mutta minä suhtaudun niihin aina enemmänkin positiivisesti. Joskus se on vain haitaksi kun alkaa ajattelemaan että "kyllä mä yksinkin tän asian kanssa pärjään, ei tässä mitään hätää." Mutta onko minun turha yrittää kertoa sitä muille, ettei ainainen negatiivisuus ja valittaminen auta. Miksei sen sijaan voisi vähän hymyillä ja ajatella, että kaikki aikanaan, kyllä tästä selvitään.

Jos nyt mennään oikein oikein syvälliseks niin maailmahan on täynnä pahoja asioita, siitä ei pääse mihinkään. Mutta tarviiko sitä pahuutta lietsoa enemmän olemalla "itsekäs-minä-maailman-napa"-asenteella. Voiko ehkä sittenkin olla oma itsensä, yrittämättä liikaa ja huolehtia enemmän muistakin. Kaikilla on oma tapansa. Mutta liikaa ei voi hymyillä koskaan, sen sanon.