On olemassa sellainen hyve, voimavara, joka tekee jokaiselle ihmiselle hyvää.
Ja puhun nyt puhe- ja kuuntelukyvystä. Jokainen tarvitsee sellaisen ihmisen,
jonka puoleen kääntyä, johon voi luottaa pahimmassakin tilanteessa.
On hienoa huomata itsessä sellainen piirre, jota arvostaa maailmassa ehkä eniten.
Sen piirteen en halua koskaan katoavan.
Puhuin tätini kanssa tänään siitä, kuinka ihminen kuitenkin lopulta huomaa
olevansa hyvä kuuntelija, mutta silti etsivänsä itselleen sitä ihmistä, joka tekisi saman
sinulle. Monta kertaa on tullut hulvaton onnellisuuden tunne siitä, kun on saanut istua
ystävän vieressä, kuunnella ja nähdä hänen silmistään, kuinka pikku hiljaa helpottaa. Puhuminen auttaa aina. Sitten yhtäkkiä tapahtuukin jotain yllättävää ja odottamatonta ja huomaat itse olevasi hakoteillä. Silloin toivoo ystävän huomaavan pahan olosi, istuvan viereen ja pyyhkivän kyyneleet viattomalla katseellaan. Silloin saattaa huomata, että on vaikea huomata ystävissä juuri sellaista, kuka sitten sen kuuntelun osaa niin sanotusti parhaiten.
On aina ajatellut, että omat ongelmat ja pahan olon pystyy välttämään kuuntelemalla ja olemalla hyvä muille. Ei ole tarvinnut hakea sellaista kuuntelijan piirrettä muilta, koska ajattelee kaiken olevan helppoa.
Yksi kaunis päivä selkääni tipahti ehkä elämäni suurin ja ylitsepääsemättömin asia. Se järkytti, kauhistutti ja teki sisälle sellaisen olon, etten selviä tästä koskaan. Sen jo tiedostankin etten asiaa pysty koskaan unohtamaan mutta sen kanssa olen jo oppinut elämään paremmin. Päivä kerrallaan. Ja kaksi ihmistä auttoi minua siinä enemmän kuin koskaan. Löysin sellaiset ihmiset, jotka tekevät minun tavoin toisen vuoksi mitä tahansa, että päivä näyttää edes hetken valoisammalta. Löysin ne kaksi kuuntelijaa. Heitä en koskaan unohda.
