Tien risteyksessä

Kuulen nimeni lausuttavan lavalla. Nousen ylös ja kävelen kohti tuota paperia opettajan käsissä,
jota olen tavoitellut jo kolme vuotta. Nyt on minun vuoroni olla ylioppilas. Nyt minä saan juhlia.
Nyt minä saan olla juhlittu.

Ensimmäiselle luokalle mentäessä tavoitteet eivät ole tärkein osa koululaisten arkea. Sen sijaan halu oppia uutta
ja tutustua ihmisiin on korkealla. Vähitellen jokainen alkaa etsiä omia kiinnostuksen kohteita ja tavoitella niitä. Viimeistään
yläkoulusta päästäessä jokaisella pitäisi olla jonkinlainen käsitys itsestään ja omista tavoitteistaan sekä mieltymyksistään,
koska jokaisen on valittava ammattiopiston, lukion tai jonkin muun välillä. Minulla -lukion valinneella- syynä oli halu päästä
yliopistoon, muilla ehkä halu sivistää itseään, hankkia ammatti, tai sitten ei vain keksinyt muuta.

Lukion kolmannella, lakki onnellisesti päässä (toivottavasti puolen vuoden päästä minullakin) on varmasti huomannut oman
itsenäistymisensä kasvaneen. Apua ei tarvitse ihan joka tilanteessa ja osaa toimia parhaaksi näkemällään tavalla, unohtamatta
toisen näkökulmaa. Vastuu ja haasteet kuuluvat koululaisten elämään ihan niin kuin kenen tahansa muunkin aikuisen. Kyky
ottaa vastaan uusia haasteita ja kantaa niistä vastuu osoittavat opiskelijassa kypsyyttä. Lisäksi niistä on hyötyä pitkälle,
jatko-opiskeluihin ja työelämään. Niinkuin Gandh sanoi joskus: "Ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä".

Minulle on tullut väistämättä koulun edetessä vastaan itseni uudelleenarvioiminen. Kysymykset kuten, mitä olen oppinut, ja
mitä haluan elämältä edistävät tulevaisuuden miettimistä ja päätöksiä. Ystävien ja perheen tuki on kallisarvoista jokaisen miettiessä tulevaisuuttaan.
Silloin huomaa, ettei ole yksin vaikeiden asioiden käymisessä läpi. Vaihtoehtoisia reittejä on monia -myös niitä valmiiksi rakennettuja- mutta
minun neuvoni siihen on : rakenna oma tiesi ja ole rohkea.

Toinen asia, eli irtautuminen kodista, on alkanut kohdallani. Jos pääsenkin muualle opiskelemaan, on sopeuduttava uuteen ympäristöön
ja ehkä muutettava omilleen asumaan koulun perässä. Se vaatii runsaasti sisukkuutta ja rohkeutta vahvalta ja itsenäiseltä opiskelijaltakin.

Haaveita on jokaisella mutta minä olen alkanut punnita niitä realistisesti ehkä vasta nyt. Olen alkanut tavoitella niitä miettimällä unelma-
ammattiani ja jatko-opiskelupaikkaani. Haaveideni ohella aloin asettaa itseäni johonkin yhteiskunnalliseen asemaan, jotta tuntisin itseni myös
valtakunnallisesti hyödylliseksi ja tärkeäksi. Huomasin, että yhteiskunta asettaa melko korkeitakin vaatimuksia , ja suku ehkä yrittää laittaa sinut sellaiseen muottiin,
johon et sovi. Ulkopuolelta syntyviä paineita ei saa ottaa liian henkilökohtaisesti, tulee vain päättäväisesti rakentaa omaa tulevaisuuttaan ja seurata sitä.

Suomessa me tarvitsemme kaikenlaisia ihmisiä tekemään niin siivous- kuin johtamistyöt ja tulevana ylioppilaana minunkin on vain valittava, mille tielle
haluan kääntyä. Yksi tie tulee päätökseen puolen vuoden päästä. Sitä symboloi tuo kirkkaanvalkoinen lakki. Siitä alkaa minun oma tarinani, omassa
maassamme, tärkeänä yksilönä.

"Älä suostu suorittamaan suvun tai yhteiskunnan temppurataa, vaan uskalla tehdä epäsovinnaisiakin ratkaisuja" - Anna Kontula (HS)

En ole yksin

Olen joutunut asuntohakemuksen lähetettyäni pohtimaan paljon omaa itseäni, sitä millainen olen ja mitä haluan olla. Unohtamatta sitä aikuisuuteen kasvamista.
Yritin jo aikaisemmin kirjoittaa ajatuksiani, mutten saanut mitään ylös joten astuin pianoni viereen ja sain valmistettua melkein tunnissa ihan uuden kappaleen (josta olen tottakai ylpeä) mutta se kertoo aika hyvin tämän päivän tunnelmista ja haluan jakaa sen teidän kaikkien kesken ;

EN OLE YKSIN
"Yksinäisyys pelottaa
katson raosta kuitenkin
reppu maahan kolahtaa
joku hegittää täälläkin
Huoneet jatkuvat pohjoiseen
tahdon jatkaa vieläkin
muistan hänen minulle sanoneen
voit palata takaisin

Mikäs tässä yksin on olla
kun joku hengittää mun takana
liikkua tuulessa, vaan olla
kun joku muistuttaa mua todesta
En ole yksin

Jatkan omaa polkua eteenpäin
katson taakseni kuitenkin
jatkan siitä, mitä lapsena näin
en pahaa jatka ollenkaan
Opit vien varmasti mukana
ja jaan hyvää muillekin
muistan äidin, isän ja veljenkin
mutten unohda itseäni

Mikäs tässä yksin on olla
kun joku tähdittää mun unelmaa
liikkua tuulessa, vaan olla
kun joku haaveilee mun mukana
En ole yksin"

Miehiset keskustelut ja nenänkaivuu

Tänään on 14.8.2010 ja paras ystäväni Ansku täyttää huomena sen tyhmimmän ja turhimman iän, 17 vuotta. Järjestimme toisen hyvän ystäväni Iiriksen kanssa Anskulle tänään jos jonkin moista touhuamista. Aamulla vain ruma oranssi uimapuku päälle ja aamu-uinnille Pirkkalan Kurikan rantaan. Sitten vaatteiden vaihto (äidin vanhat hiihtohousut, kymppi-vuotiaan t-paita, kiiltopanta ja isot lasit) ja kohti Citymarkettia. Kaupassa Anskun piti ostaa ärrävikaisena baletti-kärkitossut kädessä tikkukaramelli ja energiajuoma balettireenejä varten. Tottakai repliikit oli jo matkalla harjoiteltu. Ja minun ja Iiriksen tuli olla vaiti. Kauppareissun jälkeen menimme oman keskustan torille ja siellä Ansku söi tikkukaramellinsa ja minä (PAHAMINÄ) pakotin juomaan yhden vaalean oluen. Sitten meille aamupalalle, ja Anskulle kasvonaamio ja porukalla saunaan.
Hyvä Lilli ja Iiris ! Luulisin, että onnistuimme aika hyvin ?
Anskulle oli helppo keksiä moista, kun tietää sen psyykeen kestävän ja että on hauskaa. Tulin saunan jälkeen ajatelleeksi, kuinka tärkeää on, että on muutama sellainen ystävä, minkä kanssa voi tunkea sormeaan nenään eikä hävetä. Toinen nauraa jos kaatuu, mutta kysyy kuitenkin heti, sattuiko. Ystävien kanssa pitää olla joskus päätöntä ja lapsellista ettei aikuistu ja tylsisty tyystin unohtamatta myös niitä surun ja lohdutuksen hetkiä, joita keskenämme jaamme. Ainiin, ja miehistä koostuvat keskustelut.. NIITÄ RIITTÄÄ !
Miehiä tulee ja menee, kavereita tulee ja menee, mutta tuollaisten ystävien toivon kestävän aina. Ja toivoisin myös että jokaisella olisi yksi sellainen ihminen, kehen turvata hädän tullen ja kertoa hullunlailla olevansa onnellinen. Tietysti ystävä sinun puolestasi yhtä onnellinen. Poikaystäväni sanoo hienosti yhdessä kappaleessaan että "jaettu suru on puolisurua".

Tänään aion vain keskittyä siihen, kuinka hyväntuulinen olen ja jaan sitä ystävieni kesken. Koska ystävät ovat vain sellaisia, mitä ei voi rahassa mitata;

"Tämä päivä on ollut kaikkea
muuta kuin synkkä.
Se on täynnä tapahtumaa.
Pilvilinnat kaukana,
mutta kaikki on kuitenkin todellista.
Istun aina vierellenne, kuivaan kaikki kyyneleenne.
Otatte kiinni hihasta, teette vain pienen eleen.

Kaukana jossain olin hetken huoleton ja onnellinen.
Pilvilinna lähestyi sittenkin,
ei se ollut pelkkä kuvitteellinen.
Tulettehan mun mukaan,
kun ilta on vielä nuori ?
Pidättehän kädestä kiinni,
ettekä irti päästä vuosiin.
Näyttäkää mistä tehty ootte,
pysykää mulle suojelijana.
Kulkekaa pää pystyssä
urheena, älkää taakkana."

Tätä ja huomista päivää

Tämä kesä on ollut yhtä juhlaa !

Alkukesästä vietetty serkkuherkku-Aino-Provinssireissu (oli Evekin mukana) oli huikea ja en osaa sanoa reissusta mitään sen kliseisempää kuin että KIVAA oli !
Provinssin jälkeen saattoi jo haistaa suuren suuren suvun kohtaamisen juhannuksen merkeissä. Kokkokin paloi komeasti vaikka vähän satoi - eikä sade haitannut pressun alla. Juhannus on minulle aina suvun juhla eikä se poikennut tänä vuonna mitenkään aiemmista, paitsi aina se on erilaista jollakin tavalla. Juhannuksen tiimoilla ajattelin vain itsekseni olevani niin onnellinen suuresta suvusta. On paljon erilaisia ihmisiä ja kaikki tulemme keskenämme enemmän ja vähemmän hyvin toimeen.
Tapahtumatäyteisen juhannuksen jälkeen saattoi jo olla väsynyt mutta rauhoittumiseen ei jäänyt aikaa. Seuraavana vuorossa oli minun syntymäpäiväni, eikä mitkä tahansa kekkerit. Minusta tuli sittenkin täysi-ikäinen, ja äitini 18 vuotta kestänyt pesti oli osaltansa ohi. Olen tyytyväinen, että äitini on minusta ikuisesti riippuvainen, koska tiedän ettei hän minusta vähempää huolehdi vaikka olisinkin täysi-ikäinen. Minä saan vain enemmän vastuuta - toivottavasti oikeassa suhteessa ja vähän kerrallaan. Syntymäpäiväni meni siis hirmu rattoisasti ystävien kera ! Mukana oli sekä niitä ihan ensimmäisiä ystäviä kuten Anniina, mutta myös uusia kavereita.
On vieläkin hieman hassua ajatella että olen vastuussa tekemisistäni. Vaikka aina tietää, että vanhemmat auttaa, on myös astuttava askel lähemmäs omaa elämää ja sen rakentamista. Raaka-aineita siihen siis hakemaan, vai miten se menikään ?
Vanhojen ystävien kanssa tekemäni reissu Yyteriin Beach Futis -tapahtumaan oli seuraava reissu. Ja jälleen kerran oli hauskaa ! Eikö aikaakaan kun tänään olin jo ajamassa vieraan miehen kanssa Nokian keskustaa ympäri ja ajon jälkeen hän antoi minulle kouraan ajoluvan ! Jo on ihmetystä kerrakseen. Ja näin ehkä ymmärrät paremmin, miksi kaikki vaatii nyt hetken sulattelua. Ehkä minunkin siis kannattaisi- nyt - kun on aikaa - istahtaa ja muistella vaikka kesän tapahtumia ja hetkiä. Ymmärrän nyt kuinka onnellinen olen, ja kuinka paljon olen saavuttanut omana itsenäni tänäkin kesänä. Ystävät ovat olleet tottakai suurin apu perheen joukossa enkä vaihtaisi niitä edes kolmeen kiloon kultaa - henkinen arvo ei ole tasapainossa.

Pikku hiljaa alan saavuttaa enemmän asioita ja ymmärtää, että minullakin on paikka täällä jossain (vaikeasti sanottuna), jonkun vierellä jossakin paikassa. Kun tulen sen jossakin vaiheessa selvittämään, niin siihen asti aion olla onnellinen tästä hetkestä ja niin kuin tätini sanoi: en elä kahta päivää - tätä ja huomista. Valitsen sen ensimmäisen ja muistan olla pienistäkin asioista iloinen. Sillä ajattelin jo päästä pitkälle. Kannattaisi sinunkin ajatella vähän kerrallaan, mitä sitä turhaa liikoja miettimään, sehän ei aiheuta muuta kuin päänsärkyä ja stressiä. Näillä neuvoilla päästän itseni syksyn kirjoituksiin valmistautumaan. Ja ettei liiallisilla henkisillä neuvoilla niin älä huoli, otan myös kirjat kouraan !

teidän lapsenne ovat teidän lapsianne

Raamatun ilmestyessä sen kymmenn käskyä antoivat krstityille toiminnan suunnan. Niitä noudatettiin muun muassa hartaan uskovaisuuden vuoksi, mutta myös siksi, että haluttiin olla hyviä ihmisiä. Maailma muuttui ja ihmiset alkoivat toteuttaa itseään oman itsensä kautta, ei Jumalan. Uudet tavat syrjäyttivät konservatiiviset, ja samalla kymmenen käskyn voima alkoi hiipua. Onko esimerkiksi Raamatun neljäs käsky: "kunnioita isääsi ja äitiäsi" kokonaan kadonnut ympäriltämme? Ovi ei enää aukenekaan vanhemmalle, puhutellaan epäsovinnaisesti ja väitllään vastaan, minkä ehtii.
Lapsen syntyessä vanhemmista tulee maailman onnellisimpia ihmisiä, niin kuin tavataan sanoa. Lapsi on lahja (äiti aina sanoo näin) mutta siitä kantautuu myös suuri vastuu. Yön tunnit ovat pelkkää hyssyttelyä ja imettämistä. Hetki sitten lukemani kolumni (jonka oli kirjoittanut Jyrki Kiiskinen) kuvasi hyvin entisajan, noin 60-luvun perhe-elämää. Vanhempia tuli pelätä ja rakastaa, ruokaa ei koskaan saanut ottaa ensimmäisenä eivätkä lapset saaneet osallistua aikuisten keskusteluun. Entisajan yhteisöllisyys on muuttunut yksilöä enemmän korostavaksi ja omat tarpeet ovat kaiken perusta.
Vanhempia tulisi kunnioittaa jo senkin takia, että lapsen ollessa pieni he kantavat kaiken vastuun hänen päivittäisestä hyvinvoinnistaan. He kasvattavat hänet kulkemaan monihaaraisia polkuja ja ohjeistavat häntä valitsemaan niistä sen oikean. Tietynlainen riippuvuus vanhemmista säilyy aina, jotenn kunnioitustakin tulisi näkyä jokaiselle vanhemmalle, joka arvostaa itsekin muita lapsia tai nuoria. Kunnioitus sinällään tulisi kohdistaa muihinkin kuin omiin vanhempiin, mutta jostainhan se on aloitettava. Lukemassani kolumnissa tuotiin esille loistava ajatus tähän liittyen: "Me vanhemmat emme edusta esivaltaa vaan elämän jatkuvuutta. Ei meidän ajatuksiamme tarvitse hyväksyä." Jo pienikin hymy riittäisi.
Meidän kaikkien tulisi ajatella asiaa uudestaa ja punnita kunnioituksen tärkeys. Se on jotain paljon muutakin kuin hipullinen hienoutta arkipäivässä, pelkkä suusta pulpahtava lause. Se on yhtä lailla suojelemista ja vastuunkantamista kuin vauvan imettäminen. Vanhaa näkemystä tulisi hieman nykyaikaistaa ja uutta näkemystä jarruttaa. Jokaisen tulisi rakastaa lähimmäistä, ottaa teot omiin käsiin ja jakaa se muille, minä on saanut. Selvät rajat lapsilla tuottavat yllättävän paljon kunnioitusta. Aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa. Kaikkea ei voi siis laittaa nuorien ja lapsien syyksi; myös vanhemmilla itsellään ovat tikkunsa pelissä. Kaikessa on kyse vain pienistä uudistuksista päivä kerrallaan. Ensimmäinen uudistus voisi kohdistua Kahil Gibranin tutuksi tulleeseen iskulauseeseen (Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne) kuulostaisi paljon paremmalta näin: Teidän lapsenne ovat teidän lapsianne - ja näin voisimme tuoda hipullisen enemmän kunnioitusta.
Kunnioitus itseään ja vanhempiaan kohtaan tekee ihmisen eheäksi, sillä silloin, kun kunnioittaa vanhempiaan, ei ajattele heidän olevan liian suuria tai liian pieniä. Jokaisen äidille ja isälle kuuluu kunnioitus ja arvokkuus. Ensin vain täytyy ymmärtää, mitä kunnioitus merkitsee. Haluaisinkin siis kehottaa nykyajan vanhempia opettamaan lapsilleen enemmän kuuliaisuutta. Silloin sen tärkeys nousisi ikään kuin itsestään esille ja lapsilla olisi tietynlainen malli siitä, mihin toimintaan tulisi pyrkiä.
Raamatun neljäs käsky ei saisi menettää arvokkuuttansa, vaikka se onkin alkujen alussa luotu. Sen pitämisen mielessä merkitsee parempaa elämää niin tämän päivän kuin tulevallekin sukupolvelle. Vuoden 1992 käännös Raamatussa olevasta neljännestä käskystä kertoo sangen hyvän syyn kunnioittamiseen: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa". Ehkä hieman kärjistetty, mutta käytännöllinen, eikö ?

Arvoista tärkein

Tämänpäiväinen, poikaystäväni keikka, -jossa sain olla mukana meidän omalla yhteisellä kappaleellamme- oli huikea. Olin todella ylpeä. Tuo on minun poikaystäväni, hän haluaa olla juuri oma itsensä kaikkien ihmisten edessä. Ja musiikki on hänelle tärkeetä, niinkuin minullekin! On joku sellainen ihminen, joka arvostaa samanlaisia asioita ja kaikistä tärkein arvo: Perhe on kaikki kaikessa ! (Sisko ja siskontyttö oli innolla katsomassa kameran valot vilkkuen ja hymy huulessa; Niko kuuluu meidän sukuun) Myöhemmin illalla juttelin äitini kanssa niitä näitä, ja halusin jakaa sen kaikkien lukijoiden kesken - meidän keskustelut ovat jotain aivan omaa luokkaansa;
_______________________________________________________

ÄITI: HEi, Tuu kotiin kun se NIko kumminkin kattoo vaan jalkkista !
MINÄ: se käy kaupassa hakemassa jotain murkinaa :):)
ÄITI: Huijaat vaan ! Tupakkia hakee :D:D
MINÄ: eiku jotain tylsää mikropitsaa.. :| ....kuitenkin
ÄITI: täältä löytyisi oma tekemiä lihapullia ...
MINÄ: no mutku söin jo :D:D illalla pitää syödä sipsiä ja namia :):)
ÄITI: ja siideriä ja suklaata ... täytyy vähän saada hyvitystä kun huomenna EI SAA
POLKEA 134 km PYÖRÄLLÄ ! Voihan .... ja Jaskan Korhonenkin lähti
laulukuoroon,joten ollaan Jaskan kanssa Juhannuksena yhtä reppanoita :D:D
MINÄ: mikä korhonen ? : D
ÄITI: No keskustan Korhonen ....puoluesihteeri joka vaihdettiin tänään Laanilaan ...
Jarmo Korhonen
MINÄ: ainiijoo. vähän huonosti toi politiikka menee mun aivoissa. Joo, kyllä sun
tähtihetket on nyt eletty, kun ei enää pyöräileenkään pääse ja pitää vaan tota
sidukkaa juoda ja yksin tulla poikien kanssa kattoo tytärtään kun se laulaa.
ÄITI: ... Luultiin että isäsi olisi muuttunut ... mutta mää on aina messissä , you
know ! Olisi sillekin paikka tossa vierellä mutta ei ketään voi pakottaa ...
oma vika !
MINÄ: No, iskää vaan pitää yrittää ymmärtää ja olla vähän niinkun "mukana sen
jutussa" mutta jos ikinä tulee kyseenalaistettua mun rakkauttani omaa äitiäni
kohtaan, niin kannattaa lukea ton Linda Mörön omaa blogia, sillä on aika magee
teksti sen omasta äidistään, kuinka huippu se on !
...vaikka se kuinka olis polvivammanen, ja vähän ottais liikaa valkoviiniä ja
laulelis karaokea... Lähen silti Kaija Koon keikalle oman äitini kanssa !!
ÄITI: Lapset on äidille lahja ja minä sain kaksi maailman parasta lasta... helppo
niitä oli kasvattaa ...ne on mulle aina rakkaimpia maailmassa ja olen niistä
helvetin ylpeä tai kiitollinen .... kännissä ja selvin päin , miten vaan
....ja tärkeintä mitä niille olen opettanut, ne on kumpikin oppineet ... eli
ovat sellaisia kuin ovat !
MINÄ: siks onkin vähän epäreilua että meitä ei aina kohdella, niinku meitä pitäis.
Mutta onneks siihen aina auttaa se meidän järkyttävän positiivinen asenne,
asiaan kun asiaan. ja hitto että töissä käydään ja asiat hoidetaan mutta
muuten voi olla kun ellun kanat !
ÄITI: Niinpä ... koska elämän pitää haista, maistua ja tuntua mukavalta.. on
hemmetin helppo rikkoa siltoja, mutta se joka pitää ne pystyssä , on
selviytyjä ... ja me ollaan selviytyjiä ... always ! Tavalla tai toisella ,
koska meillä on toisemme !
MINÄ: ollanpas sitä nyt oikein henkevää, mutta totta se on. kyllä me ollaan jo niin
moonta juttua läpikäyty ja kuokittu, ettei tän jälkeen voi olla muuta ku hyvä
mieli. Sää voit sanoo vaan että hitto soikoon mulla on hienot lapset ja mää
voin sit sanoo että onneks mulla on rahnavarasto ja neuvovarasto ja kaikki
kahessa ihmisessä, niin mää oon aina halunnu ja niin se tulee aina olemaan ,
sinä ja iskä ♥
ÄITI: JEP ! Minäkin saan vielä neuvoja omalta äidiltäni, vaikka olen kohta 50 v.
:D:D Hyvää yötä !
MINÄ: vasta.... :D:D hyvää yötä !
_______________________________________________________

Jälleen kerran tulin siihen tulokseen, että oma perhe on tärkein. Ja vaikka kuinka tapahtuisi mitä, niin aina on joku, johon luottaa, joku johon turvata; unohtamatta tietysti rakkainta veljeäni - jalkapallotähteä Miikkaa. Toivon, että te kaikki arvostatte omaa perhettänne yhtä paljon kuin minä - oli se sitten kuinka hyvä tai huono - se on silti sinun perhe. Tällainen on minun perhe, ja minun perhe on paras perhe ja me rakastamme kaikki toisiamme ! Äiti, Iskä, Miikka, Jolle ja Hugo ♥

Ihmeellistä asiaa ja siipien vahvuutta

Selailin tänään opinto-opasta ja se oli täynnä jos jonkinmoista mahdollisuutta.
Oli tradenomia, sosionomia ym. Miten voisin yhtäkkiä tietää, mikä minusta tulee isona?
Jo pelkkä autokoulu tuntuu kaukaiselta vaikka olen jo käynyt kolme kertaa ajotunnilla.
Tuntuu hassulta ajatella tulevaisuutta -sitä mitä oikeasti haluat- ja oikeasti opetella olemaan itsenäisempi enemmän ja enemmän.
Vielä hetki sitten olin alakoulussa ja äiti teki aina ruokaa, minä vain kävin päivät koulua ja illat pyöräilin kavereiden luo. (äitini tekee kyllä vieläkin ruokaa ja siitä nautin todenteolla!) Nyt yhtäkkiä olen opettelemassa autolla ajoa kun vielä hetki sitten ajattelin, etten kasva ikinä niin isoksi. Jumahdan vain johonkin ikävuoteen -esimerkiksi seitsemääntoista- enkä enää kasva siitä. Opinto-opasta selatessani aloin miettiä, mitä todella elämältäni haluan. Kliseistä mutta melko jännittävää ja uutta. Uusia hassteita, kotoa muuttamista, kavereiden unohtamista ja uusien löytämistä. Paljon kaikkea uutta ajateltavaa ja tehtävää. Miksei enää 18-vuotiaana voisikaan vain leikkiä bratzeillä ja tehdä kuravellistä ruokaa ?
Tavallaan hieman pelottaa kaikki tuleva. Olenko sittenkään valmis vielä "aikuistumaan" tai ottamaan enemmän vastuuta.. Ja mikä on sopiva - ettei pääkoppa sekoa. Onneksi voin vielä helposti turvautua ja juosta äidin kainaloon omaan kotiin, jos pelottaa tai väsyttää. On helpottavaa vielä tietää, ettei sen aika ole hetinyt. Kotona voin rauhassa miettiä, mitä haluan ja koska olen siihen valmis. Joskus tiedän sen, mutta nyt olen varma siitä ettei vielä siipeni ole niin vahvat että kantaisivat kauas. On hyvä olla lähellä kun on äiti ja isi jotka auttaa. Enkä yhtään häpeä sitä vaan olen onnellinen että tuki ja rakkaus on lähellä ja se tulee olemaan aina ! Siipeni kasvavat vielä suuriksi ja vahvoiksi hyvien neuvojen ansiosta (kiitos äiti ja iskä ja tietysti Miikkaveikka) ja sitten voin ylpeänä jonakin päivänä nousta siipieni varaan ja sanoa varmasti pärjääväni. Se päivä koittaa vielä.

muuttuu silmänräpäyksessä

Ollessani -jos oikein muistan- kahdeksannella luokalla, sain tietää että äitini isä on alkanut käyttäytyä oudosti.
Hän alkoi kaataa kalakeittoa kahvinkeittimeen, löytää kummallisia matoja lattialta, ja pelastaa kaikkia lapsenlapsiaan sodasta. Aluksi se hämmästytti minua enkä tiennyt, miten reagoida.
Kolmen kuukauden päästä, pitkien keskustelujen ja monien tutkimusten jälkeen äitini sai papan tutkimukset omaan työpaikkaansa TAYS:iin ja kertoi, että papallani on alzheimerin tauti. Se oli minulle kova paikka, mutta varmasti ei niin kova ja rankka kuin äidilleni.
Kolme vuotta pappa kykeni asumaan kotona mummumi hoivissa ja äidin hoitaessa oikein kaikki lääkkeet ja reseptit. Sitten koko homma alkoi käydä mahdottomaksi. Papan oli yöllä tehtävä kummallisia vesiputkitöitä ja milloin mitäkin.
Mummu ei enää saanut itse aikaa nukkua lainkaan vaan joutui (tai miten sen nyt sanoa) kulkemaan toisen perässä taukoamatta, yötä päivää. Melkein viikon valvomisen jälkeen äitini sai puhelun mummulta töihin: "Jonna, isäsi on nyt vietävä jonnekin muualle hoidettavaksi. Minä en saa enää nukutuksi ja kohta itsekin jo sairastun."
Mummuni ei ole koskaan ollut liiemmin luovuttaja-tyyppiä, mutta tällä hetkellä oli aivan ymmärrettävää hänen realistisuutensa. Papan hoitaminen kotona ei ollut enää mahdollista. Oli hankittava lisää apua. Niin sitten, aivan hetki sitten, pappani siirrettiin hoitokotiin.
Äidilleni papan siirtäminen kotihoidosta sairaalaan on ollut vaikeaa. Hän ei enää saakaan osallistua isänsä lääkitykseen. Hän saa vain ehdotella ja kertoa mielipiteensä, mikä olisi hänen isällensä paras ratkaisu. Lääkärissä papalleni on ilmestyny ihmeellisiä haavoja jalkoihin ja ympäri kehoa eikä se miellytä äitiä ja mummua lainkaan; papan ollessa kotona, minkäänlaisia haavoja ei tullut. Täytyy kuitenkin tietysti ymmärtää, että sairaalassa pappani on yksi monesta potilaasta ja kotona hän oli kuitenkin kaiken keskipiste.
Papan maailma, tavat, teot ja ajatukset -kaikki- ovat muuttuneet silmän räpäyksessä. Vielä hetki sitten papani souti Jämsän soutukisoissa ja voitti kisan reilulla 20 minuutin etumatkalla toisesta sijoituksesta. Mökillä hän heräsi joka aamu ja teki iltaan asti hommia. Milloin hän kävi kalassa, hakkasi saunapuut jokaiselle, joka tuli mökille saunomaan, milloin korjasi pihan puukalusteita ja remontoi saunan. Eikä hän vieläkään, ei ole oikeastaan koskaan valittanut mistään, puhunut pahaa tai vaatinut mitään. Pappa on vain tehnyt kaikkensa, että muu meidän suku nauttisi olostaan mökillä. Siksi tämä kaikki saa minut huonolle tuulelle. Kaikkea hyvää ajatteleva, kaikista huolehtiva saa kuulla uutisen, joka noin vain muuttaa koko elämän. Ja tieto siitä, että parannuskeinoa ei ole, vain hidastavia, papan pään pyörälle saavia lääkkeitä, lääkkeitä ja lääkkeitä. Ei ole enää sitä tuttua mummun perunamuusi-jauheliha-mössöä ja ihmeellistä mummunmehua, joka parantaa kaikki vaivat ja melkein huolen huomisestakin. Tai niin ainakin uskallan väittää.
Kerroin tämän tarinan sinulle siksi, että ymmärtäisi maailman olevan suuri ja sinä pieni, mutta tärkeä osa sitä. Jokainen meistä on. Ja nyt vasta ymmärrän, kuinka suuri haluni on auttaa. Tiedän, etten voi näin pienenä ihmisenä keksi ihmelääkettä papalleni, vaikka kuinka moista haluaisinkin. Haluan vaan päästä papan vierelle ja kertoa hänelle, että hän on edelleen se sama sankarini, josta olen aina välittänyt käsittämättömän paljon. Ja vaikka hän ei enää muista minua, haluan katsoa häntä viattomiin silmiin ja osoittaa sen, ettei hän ole yksin.
Lopuksi haluan kertoa siitä, millainen haluan olla isona, ja löysin yhden sanan kuvaamaan sitä: haluan olla mummuni, kuin mummu. En luovuttaja, en valittaja vaan rakastava ja jokaisesta huolehtiva, kädestä kiinni lujaa pitävä ihminen, joka jokainen ilta lähettää suukon ilmaan ja toivoo, että jokaisesta välitetään, jokaista suojellaan. Jos jotain neuvoa haluan sinulle antaa, niin kuuntele, jos sinua kuunnellaan, kerro aina jokaiselle läheisellesi, että välität ja tee kaikkesi niiden eteen, jotka sinulle eniten merkitsee.

yhtä ja samaa aurinkoa

Olin tänään katselemassa tähtiä rannassa. Hattaran valkeat puut tönötti ja ympärillä oli samaan aikaan sekä pelottavan että ihanan hiljaista. Hassu olo ja varpaita kiristi siitä pakkasesta.
Katselin siinä niitä pieniä pieniä tähtiä, jotka loisti pilvettömällä taivaalla ja sitä isoa kuuta, joka oli kaikki ne tähdet yhteensä. Mulle tulee aina semmonen hassu tunne kun katselen niitä. Tuntuu että vajoaa niin pieneksi ettei se ole enää edes mahdotonta ja on silti onnellinen siitä, kuinka pieni on. Ei tarvitse olla yhtään sen isompi elääkseen. Voi olla ihan rauhassa tarpeeksi pieni ollakseen tarpeeksi vahva maailman tuulissa. Itse asiassa paljon helpompi on olla pieni; kuka vaan jaksaa kantaa reppuselässä jos itse et jaksa kävellä! Siinä hetken, kun tiirailin niin mieleen putkahti ajatus: Me kaikki ollaan niin kuin tähtiä. Oikeesti tosi isoja, mutta kaiken kontekstin ympärillä niin pieniä ja mitättömän näköisiä. Mutta kun meitä on paljon, se näyttää hienolta ja on jotain suurta ja mahtavaa. Tarkotan tuolla "oikeesti suuria" nyt sitä, että sisältä löytyy kaikki se kauneus ja suuruus, mitä ei itse välttämättä koskaan pysty käsittämään.

Ihmisestä löytyy joka päivä jotain uutta. Itsestään keksii jokainen hetki jotain uutta ja ajatukset kehittää joka sekunti jotain uutta. Mutta se sisin pysyy aina. Se suuri ja käsittämätön aarrearkku. Pitää vaan tutkiskella rauhassa... niin ne aarteetkin löytyvät. Ainiin, niinkuin kaikki tähdetkin, mekin ollaan kaikki erilaisia, mutta yhtä ja samaa aurinkoa. Yksin näytetään pieniltä vaikka ollaankin todellisuudessa jotain kaunista, mutta kun vierelle astuu kuusi muuta sun lisäks, se alkaa jo näyttää hyvältä. Vähän niinkuin Otava taivaalla.

edes yhden päivän prinsessa

Pianonsoitto -taidosta on poikinut monia monia esiintymiskertoja. En enää edes jaksa laskea niitä, sormet varpaat, nenät ja silmät loppuvat jo kesken. En tiedä mitään niin mahtavaa, kuin viattomat silmät ja höröttävät korvat, jotka kuuntelevat innoissaan, kun soitan. Kaikista tärkeintä on kuitenkin se, että itse nautin soittamisesta. Se ei ole pakkopullaa jos joku pyytää soittamaan juhlissaan, ennemminkin hauskaa. Juhlia tulee ja menee ja tulen varmaan vielä monissa juhlissa esiintymään. Se on vain "mun juttuni" ja pidän siitä kiinni.

Minua on juhlittu nyt tähän mennessä synttäreiden lisäksi yhden kerran. Tein hyvissä ajoin jo ennen rippijuhlia äitille selväksi, että minähän en sitten tee yhtään mitään juhlapäivänä. Juhlin vain itseäni. Ja niinhän se menikin. Melkein pillahdin jo parkuun kun näin, kuinka muut halusivat soittaa minulle, ikään kuin kiittääkseen omista esiintymisistäni niiden juhlissa. Tai sitten niinkun tätini sanoi: "noi soittaa vaan siks, että ne kompensoi taas pari seuraavaa niiden juhlaa, missä sä soitat". No ei kai sentään ihan noin, mutta nautin siitä niin paljon.

Nyt seuraavat minulle kohokohtajuhlat ovat tietysti vanhojen tanssit. Saa laittautua nätiksi ja olla oikeasti prinsessa. Pukea päälleen kauniin mekon ja tanssahdella tahdissa. Katsella vanhempia ylpeinä omasta tyttärestään ja kasvaa ikään kuin askel eteenpäin. Koska jokainen minun juhlani ovat minulle yhtä tärkeitä, aion vanhojen päivästäkin tehdä ainutlaatuisen. Ja olen oikeutettu tässä kohtaa sanomaan ettei minun sinä päivänä tarvitse tehdä mitään. On sellaisia hetkiä, kun on velvollisuus auttaa ja kuunnella toista, järjestää toisen hyväksi jotain ja tehdä erilaisia asioita, ja koska velvollisuuteni olen aika mallikkaasti hoitanut, voin hyvällä omalla tunnolla keskittyä sinä päivänä vain itseeni ja olla hieman pikkumainen ajatellen "onko hiukset hyvin? Entä näkyykö kello?" Kaikki vaan pitää ensin järjestää niin , että voin olla tekemättä mitään sinä päivänä, joten en sentään ihan helpolla pääse. Mutta siihen olen tyytyväinen !

Juhlat ovat olleet minulle aina jotain suurta ja ihanaa. Ne ovat jotain sellaista, missä saa keskittyä ns. juhlakaluun (tässä tapauksessa itseensä), tuntea olonsa tärkeäksi ja olla iloinen kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat olleet mukana. Niin kissan kuin ihmisen synttärit, hautajaiset, vaput kuin joulut, ristijäiset ja häätkin ovat yhtä suuressa merkityksessä. Ne merkitsevät toiselle suurempaa , toiselle vähemmän suurempaa. Mutta kaikki minun juhlani ovat minulle yhtä tärkeitä. Ja jokaisena juhlapäivänäni aion olla prinsessa. Se, jolle muut tekee jotain ja josta tuntuu koko päivän onnelliselta ja hyvältä. Toivottavasti tekin osaatte joskus avata suunne ja vaatia sitä prinsessana olemista. Edes yhden päivän.