Ollessani -jos oikein muistan- kahdeksannella luokalla, sain tietää että äitini isä on alkanut käyttäytyä oudosti.
Hän alkoi kaataa kalakeittoa kahvinkeittimeen, löytää kummallisia matoja lattialta, ja pelastaa kaikkia lapsenlapsiaan sodasta. Aluksi se hämmästytti minua enkä tiennyt, miten reagoida.
Kolmen kuukauden päästä, pitkien keskustelujen ja monien tutkimusten jälkeen äitini sai papan tutkimukset omaan työpaikkaansa TAYS:iin ja kertoi, että papallani on alzheimerin tauti. Se oli minulle kova paikka, mutta varmasti ei niin kova ja rankka kuin äidilleni.
Kolme vuotta pappa kykeni asumaan kotona mummumi hoivissa ja äidin hoitaessa oikein kaikki lääkkeet ja reseptit. Sitten koko homma alkoi käydä mahdottomaksi. Papan oli yöllä tehtävä kummallisia vesiputkitöitä ja milloin mitäkin.
Mummu ei enää saanut itse aikaa nukkua lainkaan vaan joutui (tai miten sen nyt sanoa) kulkemaan toisen perässä taukoamatta, yötä päivää. Melkein viikon valvomisen jälkeen äitini sai puhelun mummulta töihin: "Jonna, isäsi on nyt vietävä jonnekin muualle hoidettavaksi. Minä en saa enää nukutuksi ja kohta itsekin jo sairastun."
Mummuni ei ole koskaan ollut liiemmin luovuttaja-tyyppiä, mutta tällä hetkellä oli aivan ymmärrettävää hänen realistisuutensa. Papan hoitaminen kotona ei ollut enää mahdollista. Oli hankittava lisää apua. Niin sitten, aivan hetki sitten, pappani siirrettiin hoitokotiin.
Äidilleni papan siirtäminen kotihoidosta sairaalaan on ollut vaikeaa. Hän ei enää saakaan osallistua isänsä lääkitykseen. Hän saa vain ehdotella ja kertoa mielipiteensä, mikä olisi hänen isällensä paras ratkaisu. Lääkärissä papalleni on ilmestyny ihmeellisiä haavoja jalkoihin ja ympäri kehoa eikä se miellytä äitiä ja mummua lainkaan; papan ollessa kotona, minkäänlaisia haavoja ei tullut. Täytyy kuitenkin tietysti ymmärtää, että sairaalassa pappani on yksi monesta potilaasta ja kotona hän oli kuitenkin kaiken keskipiste.
Papan maailma, tavat, teot ja ajatukset -kaikki- ovat muuttuneet silmän räpäyksessä. Vielä hetki sitten papani souti Jämsän soutukisoissa ja voitti kisan reilulla 20 minuutin etumatkalla toisesta sijoituksesta. Mökillä hän heräsi joka aamu ja teki iltaan asti hommia. Milloin hän kävi kalassa, hakkasi saunapuut jokaiselle, joka tuli mökille saunomaan, milloin korjasi pihan puukalusteita ja remontoi saunan. Eikä hän vieläkään, ei ole oikeastaan koskaan valittanut mistään, puhunut pahaa tai vaatinut mitään. Pappa on vain tehnyt kaikkensa, että muu meidän suku nauttisi olostaan mökillä. Siksi tämä kaikki saa minut huonolle tuulelle. Kaikkea hyvää ajatteleva, kaikista huolehtiva saa kuulla uutisen, joka noin vain muuttaa koko elämän. Ja tieto siitä, että parannuskeinoa ei ole, vain hidastavia, papan pään pyörälle saavia lääkkeitä, lääkkeitä ja lääkkeitä. Ei ole enää sitä tuttua mummun perunamuusi-jauheliha-mössöä ja ihmeellistä mummunmehua, joka parantaa kaikki vaivat ja melkein huolen huomisestakin. Tai niin ainakin uskallan väittää.
Kerroin tämän tarinan sinulle siksi, että ymmärtäisi maailman olevan suuri ja sinä pieni, mutta tärkeä osa sitä. Jokainen meistä on. Ja nyt vasta ymmärrän, kuinka suuri haluni on auttaa. Tiedän, etten voi näin pienenä ihmisenä keksi ihmelääkettä papalleni, vaikka kuinka moista haluaisinkin. Haluan vaan päästä papan vierelle ja kertoa hänelle, että hän on edelleen se sama sankarini, josta olen aina välittänyt käsittämättömän paljon. Ja vaikka hän ei enää muista minua, haluan katsoa häntä viattomiin silmiin ja osoittaa sen, ettei hän ole yksin.
Lopuksi haluan kertoa siitä, millainen haluan olla isona, ja löysin yhden sanan kuvaamaan sitä: haluan olla mummuni, kuin mummu. En luovuttaja, en valittaja vaan rakastava ja jokaisesta huolehtiva, kädestä kiinni lujaa pitävä ihminen, joka jokainen ilta lähettää suukon ilmaan ja toivoo, että jokaisesta välitetään, jokaista suojellaan. Jos jotain neuvoa haluan sinulle antaa, niin kuuntele, jos sinua kuunnellaan, kerro aina jokaiselle läheisellesi, että välität ja tee kaikkesi niiden eteen, jotka sinulle eniten merkitsee.
