Yksin muttei yksinäinen

Tämä joulu ei ole samanalainen kuin muut joulut.

Tänä jouluna ei kipristä vatsanpohjasta paketeista paljastuvat lahjat.

Tämän joulun jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

Onneksi olen perusluonteeltani iloinen ja seurallinen ihminen. Yksin ei ole niin helppoa olla kuin porukassa.
Päiviin saa nopeasti sisältöä, kun joku nappaa käsikynkkään ja vie sinut ostoksille. Ajatuksia on turvallista panna ajoittain hetkeksi sivuun, jotta on hetken helpompi hengittää. Tuntuu ihanalta naurahtaa pitkästä aikaa typeriä kommelluksia tai keskittyä kuuntelemaan, mitä muilla on kerrottavana. Vatsanpohjassa kipristää lasten puolesta, kun ajattelee, miltä lahjojen avaaminen tai perheen kesken ajan viettäminen voikaan heistä tuntua. Siinä ei tarvita suuria paketteja, ylenpalttista hössöttämistä tai ämpäritolkulla ruokaa. Riittää vain että on läsnä ja lähellä. Sitä minä toivon jokaiselle tekstiäni lukevalle. Yksikin ihminen riittää olemaan läsnä ja lähellä.


Vaikka toivon mielessäni että olisin ainoa, kenelle joulu ei ole enää entisellään, niin tiedän etten puhu totta. Meitä on paljon. Hautuumaat täyttyvät kynttilöistä. Ajatus lohduttaa hetkeksi mutta tuo myös ahdistusta siitä, miten he muut pärjäävät. Kamala määrä surua ja ikävää juhlapyhänä, jolloin rauhan ja läheisyyden sekä ilon tunteet ovat enemmän normaaleita. Ahdistus siitä, mitä juhlien jälkeen. Kuinka arkeni lähtee omalla painollaan kulkemaan? Kuinka monta päivää, viikkoa tai vuotta ajetaan
sitä aiemmassa tekstissäni mainitsemaa vuoristorataa, ennenkuin hätäseis -nappula löytyy?
Kuinka olla yksin muttei yksinäinen?

Nämä polut meidän on kuljettava ja koettava. Nämä tunteet meidän on läpikäytävä ja tunnettava. Nämä päivät on mentävä, ajan kuluttava, vuosien vierittävä. Ja sitten joskus, rauhoitutaan ja katsotaan omaa ajankulua taaksepäin, toivottavasti tyytyväisenä ja onnellisena kaikesta. Joten ennen sitä kehotan kaikkia meitä tulevien päivien, ajan kulumisen ja vuosien vierimisen keskellä täyttämään ne hetket ihmisillä ja asioilla, jotka tekevät onnelliseksi. Täytetään arki pienillä asioilla, kerrotaan kun rakastetaan ja annetaan anteeksi. Sitähän joulu on.

Minulla on paljon kysymyksiä, joihin kukaan ei ole osannut antaa järkevää vastausta. Minulla on paljon ikävää, jota kukaan ei tule täyttämään. Minulla on paljon hämmennystä ja ymmärtämättömyyttä, jota kukaan ei osaa puolestani ratkaista. Minulla on myös paljon rakkautta, josta kaikki minulle tärkeät ihmiset saavat osansa -- jokainen yhtäpaljon.

Vaikeuksien hallinta -kurssin perusteet

Tiedätkö sen tunteen, kun menet sänkyyn ja päässä pyörivät ne kaksi apinaa, jotka hakkaavat kattilan kansia? Tiedättekö sen tunteen, kun yrittää huutaa niille apinoille äänettömästi "hiljaa", ja kattilan kannet soivat edelleen.. Kun yrittää huutaa, ja kukaan ei kuule -- Minä tiedän.
Meidät on ohjattu suoriutumaan. Täytyy herätä aamulla ja laittaa kahvi tippumaan. Pitää tehdä lapsille aamupala, pakata koulureput, pissattaa koirat ja täyttää astianpesukone. Mennään töihin. Tehdään työt ja ollaan mukavia kaikille. Ihan kaikille. Jos ei ole, keskustellaan siitä, miksi ei olla. Kotiin päästyä laitetaan tiskit koneesta, viedään roskat, käytetään koira ja lapset harrastuksissa. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Aamulla herätään taas. Pysähdy.
Kysy itseltäsi, kuinka voit.
Istu alas ja hengitä. Kuuletko oman hengityksesi? Tunnetko sen, kun painat sormella rannettasi? Se olet sinä. Pysy vielä istuallasi ja tunnustele varpaitasi. Liikkuvatko kaikki kymmenen? Nosta kätesi ylös. Olet aika notkea! Kaksi samanväristä silmää, kaksi kuulevaa korvaa. Neljä viisihaaraista hiusta, kolme arpea, kaksi kuhmua ja yksi katkennut kynsi. Olet edelleen sinä. Tunnet sisälläsi suurta helpotusta, että selvisit tentistä tai sinulla riitti rahat laskujen maksamiseen. Sitten tulee stressi huomisesta presentaatiosta. Kotiinpäästyä sinut valtaa ilo, kun lapset ja koirat tulevat pyyteettömänä ja onnellisena sinua vastaan. Sinua on ikävöity. Päivän aikana tunnet vielä ylpeyttä puolison ylentymisestä ja haikeutta lapsuudenkotisi myymisestä. Nekin tunteet ovat sinä.
Kuulin artikkelista, jossa kysyttiin saako työpaikalla itkeä. Minä olen itkenyt. Ja aion itkeä jatkossakin, jos siltä tuntuu. Tunteitaan ei kannata kätkeä. On höpöhöpöjuttuja luulla ettei huolet ja murheet puolitu sekä ilot kaksinkertaistu niitä jakaessa. Ei siinä tarvitse turhia miettiä ja analysoida. On vain toisen lähellä ja sekin helpottaa. Monesti olen kuullut kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa ja ajattelen, että tähän pätee sama. Hiljaisuudesta voi saada uskomattoman paljon irti sanoja. Toivon, että löydät elämästäsi ainakin yhden ihmisen, jota voit ajatella nyt. Me ihmiset tarvitsemme kanssakulkijoita rinnallemme. Yksin emme onneamme määrittele, siihen tarvitaan läheisiä ympärille ja molemminpuolista rakkautta.
Olen saanut tänä vuonna kokea ylitsepääsemättömän määrän surua ja huolta. Olen joutunut muistamaan minut itseni ja omat tarpeeni. Olen joutunut pyytämään apua. Ensimmäisellä suruannostuksella tiesin, että selviän. Olen vahva nainen. Minulla on iso tukiverkosto, jonka tiesin auttavan minut takaisin jaloilleni. Toisella suruannostuksella aloin horjua. Tuntui kuin jalat olisivat höllentäneet otettaan. Oli istuttava alas ja hengitettävä. Oli nukuttava ja herättävä, laitettava kahvi tippumaan. Käytettävä koira, täytettävä astianpesukone, pestävä hampaat .. Kolmas suruannostus alkoi olla liikaa. Kysyin itseltäni, olenko ansainnut tämän ja mietin, kuinka suuren määrän vielä pystyn kantamaan. Reppu selässäni alkoi painaa jo aika lailla, vaikka olin nostanut siitä jo puolet tukiverkostoni harteille. Jatkoin päättäväisesti eteenpäin, koska en halunnut luovuttaa. Minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Olin tuhannen kertaa hokenut päässäni ajatusta siitä, kuinka kaikki vielä kääntyy hyväksi. "kyllä kaikki vielä järjestyy". Neljännen annostuksen jälkeen voimavarastoni olivat tyhjät.
Muutin ajatustapaani.
"Antaa kaiken sitten tulla, mitä on tullakseen. Minä olen valmis." Pyysin uudestaan apua, hain enemmän kantajia taakalleni. Yksi jokaiseen kulmaan, niinhän ne suuret kivetkin ovat siirretty, yksi kerrallaan. Ihmisellä tapahtuu aivoissa niin paljon selittämätöntä, että vähemmästäkin hämmentyy. Sitä yrittää kuvailla muille ymmärtämättä itsekään. Asioita ja tapahtumia, joita minä olen kantanut ei suurin osa meistä tule koskaan kantamaan. Ja siitä olen pelkästään onnellinen. Samanmoista reppua en heittäisi kenenkään selkään. Tämä matka on ollut vuoristorata, joka pysähtymättä jatkaa kierroksiaan. Tekee mieli huutaa laitteen ohjaajalle, että pysäyttäisi hetkeksi. Ohjaaja ei kuitenkaan kuule, eikä "Hätäseis"-nappulaa ole saatavilla. Reitti ei ole tasaista, vaan vaunu menee ensin viivasuorasti ylöspäin ja tippuu sen jälkeen suoraa kyytiä alas. Vauhti on niin luja, että alkaa heikottaa. Toivon mielessäni, että vaunuun tulisi jokin vika. Toivon, että se pysähtyisi. Saisin hengähtää.
Muistan päiviä, jolloin en tuntenut kipua ja huolta ollenkaan. Muistan, kuinka uskoin ikuisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyisi hyväksi. Elämä ei antanut minulle ihmisiä, joita halusin. Elämä antoi minulle ihmisiä, joita tarvitsin; auttamaan ja satuttamaan. Rakastamaan ja lähtemään, kasvattaakseen minusta sellaisen persoonan, joka olen nyt. Nyt nuo samat ihmiset pysyvät vierelläni, ja siitä haluan kiittää heitä.
Tarvitsen heitä nyt enemmän kuin koskaan.