Navigaattori ohjeistaa minun olevan perillä. Katselen ympärille. Kolmikerroksisesta rakennuksesta olikin puhetta. Hoitaja raottaa ovea ja vie roskat. Kysyn olenko oikeassa osoitteessa. Hän nyökkää minulle. Parkkeeraan auton ja kannan tuon ruumissäkiltä näyttävän pussukan mukanani oven suulle. Mies kysyy pihalla kassin funktiota. Kerron sen olevan syntikka. Tulin tänne esiintymään.
Jokainen joulu on käyty ilahduttamassa musiikin muodossa niitä, jotka eivät sitä kyllästymiseen asti radioista tai kaupoista kuule - tai ainakin melkein joka vuosi.
Tänä vuonna kysyin keskustelufoorumilta paikkoja, ja yksi työntekijöistä kertoi ettei heillä ole arjen keskellä kuin radio. Lähdin oitis.
Joululaulut ovat sellaisia, jotka kaikki tuntee, vauvasta vaariin. Ensin niitä lauletaan koulussa, myöhemmin kirkossa, puhumattakaan niistä radioaalloista tai kauppakeskuksista. Ihmisen muisti on jännittävä. Se ei välttämättä muista henkilön kasvoja tai nimeä, mutta muistaa silti lapsuudesta tutun joululaulun ja osaa laulaa mukana.
Minä laulatin niitä ihania ihmisiä ja toivotin hyvää joulua. Sitten siirryin seuraavaan kerrokseen. Ja niitäkin laulatin. Välissä pyysin lasillisen vettä.
Kolmannessa kerroksessa kysyin toivelauluja. Yksi asukkaista halusi soittaa itse ja kokeilla. Toinen halusi kuulla joulumaan ja kolmas varpunen jouluaamuna. Ja niin laulettiin. Kun tuokio oli mennyt, autoin asukkaat takaisin virkistystilasta kerroin hoitajalle tekeväni lähtöä. Hoitaja tokaisi minulle, että laitan sitten laskun tulemaan.
Kun kerroin ettei mitään laskua tule, hän hämmästyi. Ei tällaista hyväntekeväisyyttä voi olla?
Hymyilin, ja sanoin että saan tästä itse paljon enemmän. Ihmisten katseet ja ilmeet ovat paljon arvokkaampia kuin mikään setelitukko kädessä. Ja niistä pienistä hetkistä saa aina arkeen uutta virtaa. Silloin muistaa, että musiikki yhdistää ja että kaikki voi olla muutaman minuutin hyvin, huoletta. Kiitin kaikkia ja pakkasin ruumiskassit autoon. Hymistin matkalla kotiin " nyt voi joulu tulla. "
