Tiedän muutaman minulle läheisen ihmisen, kenen on vaikea luottaa kehenkään. On vaikea puhua omista asioistaan, vaikea näyttää tunteitaan ja olla vain rennosti oma itsensä. Minulla kyse on aivan päinvastaisesta. Ennemminkin minun on heiman liian helppo luottaa ihmisiin. Sen seurauksena minua "viedään" joskus aivan 6-0 ja olen liiankin sinisilmäinen. Kumpi on sitten parempi, luottaa ihmisiin liian helposti vai olla liian varautunut?
Omasta näkökulmastani se, että luottaa ihmisiin helposti, tuottaa enimmäkseen harmia. Tottakai on mukava löytää ihmisestä sellainen piirre ja huomata, että juuri häneen voin luottaa, asiassa kuin asiassa. Luottamus saadaan minulta siis melko helposti, mutta sen voi purkaa myös kanssani yhtä nopeasti. Ja sitten sattuu, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ja usko minua, tiedän mistä puhun.
Ensimmäinen poikaystäväni oli minulle maailman ihanin. Olin joka päivä vain entistä kauniimpi ja viehkeämpi ja aina yhtä positiivinen persoona. Siitä tuli hyvä mieli. Ei mennyt kuin pari vaivaista viikkoa ja tyyppi puhui aivan toista jollekin muulle. Se ei tuntunutkaan enää niin hyvälle. Ja kaikki ne asiat, mistä puhuimme voivat olla nyt niin monen tiedossa kuin vain ihmisiä maailmassa riittää. Jes, tätä olen aina toivonut. Hän ei siis luottamustani arvostanut.
Eikö sitten enää vaan sitä ihmisten ihaninta aineetonta turvaa eli luottamusta osata arvostaa? Ystävä sanoo joka päivä sinulle jotain nättiä ja tietää kaikki maailman asiasi ainoana maailmassa ja yhtäkkiä kuulet ne jonkin muun suusta. Niinkö ne asiat vain leijailevat toisten korviin? Sitten valehdellaan selittelemällä, yritetään pyytää anteeksi. Mutta jos luottamuksen menetät kerran, niin voin olla varma ettet sitä takaisin saa ainakaan heti huomenna. Se vaatii aikaa ja melkeinpä voisin sanoa "alusta aloittamista". Ja kun siinä menee se pienen pieni hetki saada luottamus takaisin vai saakohan sitä sitten koskaan ennalleen, samanlaiseksi kuin se oli silloin joskus?
Kaikki viimeaikaiset tapahtumat ovat muuttaneet minun käsitystäni luottamuksesta. Tietysti olen se peruspositiivinen pirteä tyttö edelleen, mutta tuntuu että on turha luottaa ihmiseen. Jotenkin sen aina kuitenkin toinen osaa tuhota häikäilemättömästi. Uudelleen en halua pettyä niin pahasti, joten olen muuttunut enemmän varautuneemmaksi kuin ennen. Parhaan ystäväni luottamus säilyy ennallaan aina, tapahtui mitä tapahtui, mutta muiden ihmisten kanssa pitää pitää varansa, mitä päästää suustaan ja minkä pitää vain omana tietonaan. Voi jos voisinkin niin varmasti lisäisin kaikkien ihmisten päähän sitä, että luottamus on aina kaikkien niiden ihmissuhteiden perusta. Olit sitten isä, äiti, veli, sisko, tyttö- tai poikaystävä, opettaja tai muuten vain kaveri, niin asiat eivät vain toimi niinkuin pitäisi, jos ei osata luottaa. Lisäisin myös ymmärrystä meidän kaikkien päihin (myös minun), että pidetään luottamus, eikä valehdella. Ja kerrotaan totuus. Sillä me pärjätään jo aika pitkälle, eikö niin?
Kaikista eniten tänäpäivänä luotan omaan äitiini. Hän tulee olemaan varmaankin se ainoa, joka ansaitsee luottamukseni täysin. Äiti on varmasti myös yksi niistä, joka osaaa minun luottamukseni pitää ja olla sen arvoinen myös takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti