Haluanko miljonääriksi?

Mitä sä mistään tiedät. Sulla on kuitenkin rahaa, saat aina kaiken mitä haluat!

Edeltävän lauseen olen saanut kuulla lyhyessä ajassa yllättävän monta kertaa,
ja se on mietityttänyt aika paljon. Se on osittain tottakin. Mutten silti ymmärrä.

Molemmat vanhemmistani käyvät töissä. Isäni omistaa sähköfirman ja käy vielä lisäks kaupungilla töissä. Äiti taas on TAYS:ssa dialyysiosaston osastonhoitaja, minulle se tarkoittaa vaan suomeks johtajaa. Molemmat siis tienaa melko hienosti, ja se tarkoittaa minun kohdallani juurikin sitä, ettei rahasta ole ollut oikeastaan lainkaan ongelmaa. Onko se sitten loppujen lopuksi ainoastaan raha, mikä määrää sen, oletko onnellinen vai et?
Onhan se hienoa saada 18-vuotislahjaksi autokortti. Ei tarvitse sitten itse laskeskella tuskissaan rahoja ja miettiä, mikä riittää ja mihin vai riittääkö ollenkaan.
Mutta jos totta puhutaan, niin ei raha sijaitse aivan prioriteettilistan kärkisijalla. Kyllä siellä sijaitsee aivan joku muu, kuin materia. Jotain sellaista, mitä ei mielestäni rahalla voi koskaan edes ansaita eikä sitä voi rahalla sitten mitata. Se on sitä kaikkea läheisyyttä ja välittämistä.
Kunhan vain raha riittää omaan toimeentuloon, minkäänlainen miljonääri tuskin koskaan haluaisin olla. Ja eikö se niin mene että rahattomana olet onneton, mutta silti sinulla on vierellä ihmisiä, jotka välittää ja paljon omistavana rahaa riittää vaikka vessapaperiksi, mutta olo on enimmäkseen melko yksinäinen. Kumman siis kukin valitsee?

Olit sitten rikas tai köyhä, niinkuin olen sanonut että mitään henkistä et voi sillä paeta. On siis turha väittää, etteikö ongelmia olisi rikkaillakin. Eikä ihmisiä ole vain hyviä ja pahoja ihmisiä. Kaikissa meissä on pientä pahaa ahneutta ja hyvää positiivisuutta. Täytyy vain päättää, kumman puolesta toimii.

Ja tällä kertaa kallistun siihen, että joskus voi olla vain tyytyväinen kaikkeen siihen arvokkaaseen. Siihen mitä ei voi rahassa mitata. Ja siihen, minkä vuoksi tekisit mitä tahansa.

Liian pienet siivet

Tuulee tuulee väärään suuntaan
kuulee moni muuta
huutakoon se joka tulee maailmaa vielä muuttaan
mä en haluu nähdä tätä maailmaa "tälleen"
juuri näin tää maailma ei näytä hyvälle

Joskus kuulee asioita, jotka kääntää pään
jäät sä niitä sitten sängyn viereen miettimään
mikä tänään pieleen meni? onko sinun syy?
tiedät ettet väärin tehnyt, miks siis itket nyt?

Liian pienet siivet vielä anteeks antamaan
liian pienet siivet vielä huolta kantamaan
tuulee usein vastaan myös huomenna
onko oikein unohtaa?

Niitä asioita ei voi vaan asenteella välttää
kun ne sattuu kohdalle, miten niistä selvitään?
puhuminen auttaa siinä hyvä ratkaisu
kun se sitten helpottaa, oot siihen aikaa tarvinnut

Liian pienet siivet vielä anteeks antamaan
liian pienet siivet vielä huolta kantamaan
tuulee usein vastaan myös huomenna
onko oikein unohtaa?

Tiedän juuri mistä puhun kun laulan sulle tän
taistelen ja tiedän, et oot mun vierellä.

Minne se kaikki katoaa?

Sitä kaikkea alkaa joskus miettimään, että tekeekö kaiken turhaan.
Onko ihmisille kiltti ja olettaako vain turhaan, että he olisivat sitä takaisin?
Saatat hymyillä toiselle vain piristääksesi sen päivää ja saatkin takaisin vain hölmön katseen ja ehkä lauseen "mitä kyyläät?".
Saatat naurahtaa jollekin tyhmälle asialle ja toinen katsoo sinua pitkällä silmällä. Mitä naurettavaa siinä nyt oli?
Sanot jollekin että välität eikä toinen ota sitä kuuleviin korviin.
Alat luottaa johonkuhun ja hän heittää kaiken menemään noin vain.
Kehut ystävälle hänen hienoa paitaansa ja samalla muut naureskelevat vaaleanpunaiselle mekollesi. Onhan se nyt naurettavan lapsellinen!
Milloin sen kaiken hyvän, mitä itse tekee muille, saa sitten takaisin. Vai saako sitä enää ollenkaan? Ovatko kaikki vastuussa nykyään vain itsestään eikä huolta enää pidetäkään itsensä lisäksi muistakin? Ja eikö mitään tarvitse enää suvaita tai ymmärtää?

Äitini kanssa puhuimme siitä, kuinka kaikkien pitäisi saada olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä yksinäisyyttä sen tähden, millainen on. Ihmiset tekevät väärin, tottakai. Maailma ei ole täydellinen, eihän meistä kukaan. Mutta minne se kaikki anteeksianto, hyväksyntä, yleinen positiivinen luonne on kadonnut?

Joskus tuntuu tosi turhauttavalta olla aina se positiivinen ihminen. Ongelmia tulee, olit millainen ihminen tahansa, mutta minä suhtaudun niihin aina enemmänkin positiivisesti. Joskus se on vain haitaksi kun alkaa ajattelemaan että "kyllä mä yksinkin tän asian kanssa pärjään, ei tässä mitään hätää." Mutta onko minun turha yrittää kertoa sitä muille, ettei ainainen negatiivisuus ja valittaminen auta. Miksei sen sijaan voisi vähän hymyillä ja ajatella, että kaikki aikanaan, kyllä tästä selvitään.

Jos nyt mennään oikein oikein syvälliseks niin maailmahan on täynnä pahoja asioita, siitä ei pääse mihinkään. Mutta tarviiko sitä pahuutta lietsoa enemmän olemalla "itsekäs-minä-maailman-napa"-asenteella. Voiko ehkä sittenkin olla oma itsensä, yrittämättä liikaa ja huolehtia enemmän muistakin. Kaikilla on oma tapansa. Mutta liikaa ei voi hymyillä koskaan, sen sanon.

Reppuun mukaan

Ollaan yhdessä sellaisessa iässä, jossa maailma on avoin.
Ei elämä lopu vielä, vaikka olisit jo viisikymppinen.
Täytyy vaan olla rohkea elämänsä valinnoissa ja huomata, että joskus riskinotto kannattaa.
Täytyy myös huomata tarkistaa välillä suuntaa ja jos mahdollista, palata takaisin.
Näin voi hengittää vapaammin, vaikka elämä ei mene aina niin kuin sen itse käsikirjoittaa.

Muistakaa silti ystävät; meidän dialogi ei kuihdu koskaan