"Inhokki"-lista

Mitä inhoan kaikkein eniten ? Olisiko se sitten ihminen, jonkinmoinen piirre, asia tai esine.

Ensimmäinen inhokkini listan kärjessä on tietysti valehteleminen. Ne ovat niitä kuolemansyntejä mitkä pitäisi mielestäni kitkeä maailmasta pois kokonaan. Valitettavasti en moiseen kykene ja joudun tyytymään sen kohtaamiseen ja sen kanssa elämiseen. Mutta ihminen, joka valehtelee -minulle tai läheiselle - ei jollakin tapaa enää merkitse minulle mitään. Kaikkein loukkaavinta tekoa jos toiselle tekee ja vaalii sitä muille, en voi sietää. Totuuden kertominen sattuu joskus enemmän, mutta on ainakin viisampaa kertoa totuus kuin valehdella päin naamaa. Tottakai joskus niihin pieniin valheisiin olen itsekin joutunut sortumaan mutten silti pidä siitä. Kaikkihan me virheitä tehdään.

Asioista sopiminen on minulle tärkeää. Yhtälailla, jos sovituista asioista ei pidetä kiinni, niin sellaista en suostu katselemaan. Monta kertaa on sovittu kello 2, että nähdään ja sitten vartin yli soitellaan toisen perään eikä mitään kuulu. Se on todella turhauttavaa. Tuntuu pikemminkin siltä, ettei toinen viitsi yrittää niinkään vähää, että ilmaantuisi paikalle tai edes soittaisi ja kertoisi, jos suunnitelmia tulisi muuttaa.

Liiallinen asioista valittaminen ei kuulu niihin piirteisiin, jota arvostan. Tottakai oikeista asioista saa ja pitääkin olla surullinen, mutta liiallinen pessimistisyys ottaa minua lähinnä vain hermoon. Kuinka mikään ei suju, kukaan ei rakasta ja kun peilistä katsoo niin siellä näkyy pelkkä hirviö. Taitaa kyseinen asia johtua minulla tasan siitä, että olen luonteeltani yleensä enemmän sitä positiivisempaa puolta.

Nyt, kun aloin asiaa miettimään niin onhan minulla aika paljon sellaisia asioita ja piirteitä, mistä en pidä ollenkaan ihmisissä. Mutta onneksi se ei tuota sen kummempaa ongelmaa. Lisäksi siitä olen ylpeä, jos löydän itsessäni alkutekstin ns. huonoja piirteitä ja tunnistan ne, osaan pyytää anteeksi. Se on aikamoinen saavutus, sillä huomaan ettei sitä kuule kovinkaan usein. Sellaisissa tilanteissa, missä pitäisi. Joten jos sen itse osaat, niin voit olla ylpeä itsestäsi ! Minä ainakin olen. Sen avulla voin yrittää saada asiat näyttämään valoisammilta ja saada toiselle edes hieman paremman mielen, jos olen itse häntä loukannut.
Kaikilla meillä on niin monta asiaa ja ihmisiäkin varmasti, ketä vihata, mutta se on vain hyvä. (vaikka kuulostaakin hassulta) Saa kamppailla ja taistella niiden kanssa ja yrittää löytää sitä parhainta, mikä omasta mielestä tuntuu hyvälle, mitä voi arvostaa. Ja tottakai löytää omasta itsestäänkin niitä hyviä ja huonoja ominaisuuksia, kenties parannella niitä, tai sitten vain todeta että "tässä olen hyvä ja tiedän sen". Ainiin, ja olla ylpeä itsestään, sellaisena kun on.

Viedään ihan kuusnolla

Tiedän muutaman minulle läheisen ihmisen, kenen on vaikea luottaa kehenkään. On vaikea puhua omista asioistaan, vaikea näyttää tunteitaan ja olla vain rennosti oma itsensä. Minulla kyse on aivan päinvastaisesta. Ennemminkin minun on heiman liian helppo luottaa ihmisiin. Sen seurauksena minua "viedään" joskus aivan 6-0 ja olen liiankin sinisilmäinen. Kumpi on sitten parempi, luottaa ihmisiin liian helposti vai olla liian varautunut?
Omasta näkökulmastani se, että luottaa ihmisiin helposti, tuottaa enimmäkseen harmia. Tottakai on mukava löytää ihmisestä sellainen piirre ja huomata, että juuri häneen voin luottaa, asiassa kuin asiassa. Luottamus saadaan minulta siis melko helposti, mutta sen voi purkaa myös kanssani yhtä nopeasti. Ja sitten sattuu, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ja usko minua, tiedän mistä puhun.
Ensimmäinen poikaystäväni oli minulle maailman ihanin. Olin joka päivä vain entistä kauniimpi ja viehkeämpi ja aina yhtä positiivinen persoona. Siitä tuli hyvä mieli. Ei mennyt kuin pari vaivaista viikkoa ja tyyppi puhui aivan toista jollekin muulle. Se ei tuntunutkaan enää niin hyvälle. Ja kaikki ne asiat, mistä puhuimme voivat olla nyt niin monen tiedossa kuin vain ihmisiä maailmassa riittää. Jes, tätä olen aina toivonut. Hän ei siis luottamustani arvostanut.
Eikö sitten enää vaan sitä ihmisten ihaninta aineetonta turvaa eli luottamusta osata arvostaa? Ystävä sanoo joka päivä sinulle jotain nättiä ja tietää kaikki maailman asiasi ainoana maailmassa ja yhtäkkiä kuulet ne jonkin muun suusta. Niinkö ne asiat vain leijailevat toisten korviin? Sitten valehdellaan selittelemällä, yritetään pyytää anteeksi. Mutta jos luottamuksen menetät kerran, niin voin olla varma ettet sitä takaisin saa ainakaan heti huomenna. Se vaatii aikaa ja melkeinpä voisin sanoa "alusta aloittamista". Ja kun siinä menee se pienen pieni hetki saada luottamus takaisin vai saakohan sitä sitten koskaan ennalleen, samanlaiseksi kuin se oli silloin joskus?
Kaikki viimeaikaiset tapahtumat ovat muuttaneet minun käsitystäni luottamuksesta. Tietysti olen se peruspositiivinen pirteä tyttö edelleen, mutta tuntuu että on turha luottaa ihmiseen. Jotenkin sen aina kuitenkin toinen osaa tuhota häikäilemättömästi. Uudelleen en halua pettyä niin pahasti, joten olen muuttunut enemmän varautuneemmaksi kuin ennen. Parhaan ystäväni luottamus säilyy ennallaan aina, tapahtui mitä tapahtui, mutta muiden ihmisten kanssa pitää pitää varansa, mitä päästää suustaan ja minkä pitää vain omana tietonaan. Voi jos voisinkin niin varmasti lisäisin kaikkien ihmisten päähän sitä, että luottamus on aina kaikkien niiden ihmissuhteiden perusta. Olit sitten isä, äiti, veli, sisko, tyttö- tai poikaystävä, opettaja tai muuten vain kaveri, niin asiat eivät vain toimi niinkuin pitäisi, jos ei osata luottaa. Lisäisin myös ymmärrystä meidän kaikkien päihin (myös minun), että pidetään luottamus, eikä valehdella. Ja kerrotaan totuus. Sillä me pärjätään jo aika pitkälle, eikö niin?

Kaikista eniten tänäpäivänä luotan omaan äitiini. Hän tulee olemaan varmaankin se ainoa, joka ansaitsee luottamukseni täysin. Äiti on varmasti myös yksi niistä, joka osaaa minun luottamukseni pitää ja olla sen arvoinen myös takaisin.

Kirjoitettu sävelin

Pianon ruskea, puulta tuoksahtava kansi aukeaa. Eteeni ilmestyy suuri määrä valkoisia ja mustia koskettimia.Tiedän, että osaan tämän.Kaikista instrumenteista juuri tämä soitin kuuluu minulle.Alan soittaa erilaisia koskettimia haluamani rytmiin. Se kuulostaa hyvältä.Vasarat iskevät pianon sisällä oleviin kieliin ja ne värähtelevät juuri sen aikaa, kun itse haluan.Siitä tässä on siis kyse, kyvyistä ja ajatuksesta.

Kaikki alkoi Lillin ollessa vasta 6-vuotias.
Silloin, kun pääsin opiskelemaan Tampereen Konservatorioon ala-asteella,en tiennyt musiikista irtoavan näin paljon.Alusta asti opiskelu oli mielenkiintoista ja pikku hiljaa aloin oppia ja ymmärtää,ettei kyse ole vain pelkistä oikein soitetuista nuoteista,vaan jostain paljon enemmästä.
Koska mikään asia tässä maailmassa ei voi toimia virheettömästi ainiaan,myös musiikin opiskelujeni parissa uskoni on ollut hyvin alhainen.Opettajat huusivat, että minä olen maailman huonoin ja etten selviäisi peruskursseja pidemmälle.Herkkänä ihmisenä purin asiat äidilleni, mutten lannistunut.Se riittää, että itse tietää olevansa hyvä. Minä tiesin.
Kun huomasin olevani hyvä, vaikka muut sanoivatkin muuta, aloin kirjoittaa sanoja. Äkkiä huomasin istuvani pianon ääressä valmistellen kappaleelleni sopivaa melodiaa. Jokaisessa sävellyksessä pitää mielestäni sanoa jotain,muuten musiikin teossa ei ole varsinaista ideaa. Ja ideoitahan maailma on tulvillaan.
Mitä siis olen oppinut ja mitä musiikki minulle merkitsee? Niin kuin sinä saat päättää jatko-opiskelupaikkasi, piirtää mitä ikinä haluat, minä saan mielikuvituksellani soittaa mitä vain. Sitä kutsutaan vapaudeksi ja taidoksi osata improvisoida ja saada musiikki kuulostamaan hyvältä. Nyt, kun olen soittanut pianoa jo yksitoista vuotta, esiintynyt monta kertaa, nauhoittanut ja säveltänyt omat kappaleet, mieleeni nousee yksi ajatus. Ajatus siitä, haluanko musiikkia ammatikseni. Pedagokiikka ei minua sillä tavalla innosta kuin musiikin tekeminen ja sillä itsensä elättäminen. Mutta minua pelottaa ajatus siitä, tulisiko musiikista työn kautta liian rutiininomainen. Katoaisiko musiikista se harrastuksen ilo, joka minulla on lapsuudesta asti ollut? Musiikista on muodostunut minulle kantava elämäntapa, jolla tulen pääsemään vielä pitkälle. Oli kyseessä sitten harrastus tai ammatti, tiedän sen kantavan minut korkealle ja pysymään siellä.

Jalkani nousee pedaalilta. Tunnen sävelen soivan sisälläni, vaikkei pianosta irtoa pihahdustakaan enää. Kielet lepäävät, ja koskettimet hehkuvat kiitosta äskeisestä. Kaikkea sitä, mitä mielikuvituksellani sain aikaan. Onneksi kaikki on nyt paperilla. Osoitan pienen hymyn pianoa kohti, lasken puisen kannen alas ja nousen penkiltä. Kuiskaan itselleni:"Tästä tulee loistava kappale".

Samanlainen, mutta erilainen

Jokin tunkeutuu nenääsi.
Kesä tuoksuu kukille ja auringolle. Näet poikaystäväs ja hän tuoksuu
miehekkäälle. Juuri ostettu partavesi tunkeutuu sieraimiin ja sitä kautta aivoihin
ja tajuat, että vau! tyyppi tuoksuu viehkeälle.
Hajuaisti on aika hieno juttu!

Jokin katsoo sinua.
Äitisi katsoo sinua lempeillä silmillään ja tiedät, että hän rakastaa sinua.
Näet ehkä ensimmäisen lumihiutaleen talven alussa, joka leijailee hennosti maahan.
Saat vielä joskus nähdä niitä kauniita nähtävyyksiä, joita sijaitsee ympäri maailmaa.
Voit nähdä lähelle, kenties jonkin ihmisen sisälle. Tai sitten voit nähdä niin kauas kuin horisontti vain kantaa.
Näköaistikin on melko makeeta!

Jokin koskettaa sinua.
Käsi on yhtäkkiä kädessäsi lujasti kiinni ja se tuntuu hyvälle.
Rakkaus, viha, kateus, myötätunto... kaikki ne ovat ihmeellisiä asioita, jotka pyörivät hurjasti ympyrää pääsi sisällä. Mikä niistä on oikea? Niitähän on niin monta! Kaikki ovat sinua varten!
Ne voivat toki mennä joskus hieman sekaisinkin, mutta anna olla.
On hienoa saada tuntea jokaikinen niistä. Tuntea, kuinka iho kääriytyy kananlihalle kylmästä tai kuinka toinen ihminen välittää.
Tuntoaistihan se!

Jokin huutaa sinua.
Tiedät ettet ole kaukana, koska ääni kantautuu korvaasi niin lujaa. Ah, se onkin ystäväsi.
Puhelimen soittoääni kantautuu laukusta, koira huutaa ulkona, lapsi parkuu sisällä ja puut humisevat yöllä tuulessa. Luontokaan ei olisi mitään, jos sen ihania ääniä ei kuulisi. Musiikkiakaan ei olisi. Ihmisten puhe olisi kadonnut ja kaikki tekeminen olisi vain äänetöntä. Veikkaisin, että olisi melko tyhjää.
Vau, miten hienoa että meillä on kuuloaisti!

Meissä ihmisissä on jotain piirteitä, jotka yhdistävät meitä, niinkuin esimerkiksi kyseiset aistit.
Mutta jokaisella ihmisellä on silti erilaiset tuntemukset, kuulot, hajut ja näöt. Miten se voi olla mahdollista ? Niinkuin jokainen vaahteranlehti on samanmuotoinen, yksikään ei ole täysin samanlainen. Yksikin pieni viiva lehden terällä tekee siitä ainutlaatuisen, erilaisen. On vain hyvä, ettemme jokainen tunne samoin, haista samoin, äännehdi samoin tai kuule samoin. Ollaan kaikki vaan omia itseämme. Se riittää. Onhan niitä aistejakin sitten melkein yhtämonta erilaista !