"Niin mäkin".

"Kotona yksin katson Yksin kotona
ei mitään muuta tuu telkusta
Jos olisit täällä, syötäis suklaarasia
ei mikään maistu miltään ilman sua"

Elokuva tuntuu juuri oikealta sillä katsoit mun kanssa ohjelmat muumeista Voice of Finlandiin ja elokuvat SInkkuelämäästä Tokyo driftiin. Välillä kuulin, kuinka sontaa katon telkusta, kun siirryit jätkien kanssa pelaamaan. Valkosuklaata rakastit vaikka kinder olikin aina paras. Me tykättiin irttareissa aina samoista karkeista, ja valmiin karkkipussin ostettua aina tietyt namit jäi syömättä. "et sä voi tykätä tästä, koska mä tykkään", sanoit. Muutenhan sä söit ja söit. Tein ruoan olettaen sen riittävän kolme päivää. Sinä söit kerran ja kysyit, olinko ottanut jo. "no, voin sitten syödä noi loput", tuhahdit ja lusikoit loputkin sopat. Naurettiin että haamuruokaa sen on oltava kun ei se sulla mihinkään jäänyt.

Sä soitit aina mun lempibiisejä
ja tanssitit mun pääni pyörryksiin
Me laulettiin Walking In The Air
lennettäiskö yhdessä avaruuteen

Olin niin onnellinen, kuinka suhtauduit mun musikaalisuuteen ja kuinka sanoit mun olevan lahjakas. Muistan, kuinka monta viikkoa otit selvää siitä, mikä mikki olisi laulamiseen ja äänittämiseen paras hintalaatusuhteeltaan. Kun nauhoitushuone oli valmis, annoit omat kaiuttimesi minulle kuuntelua varten, sillä sanoit niiden olevan paremmat ja otit itsellesi toiset. Minun pitäisi ostaa uusi kannettava, koska antamasi oli surkea. Sillä ei muka "pystynyt tekemään mitään". Noudatin neuvojasi ja ostin uuden vähän aikaa sitten. Toivottavasti oot ylpeä ! Tanssimaan tai laulamaan sua ei saanut. Paitsi, että lauleskelit kotona ja autossa ihan pöljiä lauluja. Milloin tuli Maija Mehiläinen, milloin Joel Hallikaista..

"..ja niin meidän piti valloittaa nää maat
nähdä kaikki huiput, kukkulat
mut sä et oo täällä enää
Ja taas joulu saapuu hiljaa uudestaan
lumiukko seisoo paikoillaan
koska et oo täällä enää"

Ja mehän valloitettiin. Tuli sellainen olo, että muut yrittää rajoittaa, opastaa ja ohjeistaa sitä, mitä saa ja pitää tehdä. Me tehtiin se reissu sinne pohjoiseen, Inariin. Kirosin monta päivää ennen reissua sitä ajamisen määrää. Sinä tyynen rauhallisesti kerroit ajavasi koko matkan tarvittaessa. No, minä sain mittariin viisi sataa kilometriä. Huh, että väsytti. Päivät tehtiin "mun juttuja" ja illalla mentiin kalaan. Muistan, kun soitit Petrille päivällä ja sanoit puhelimeen: "mä en tiedä mitä hittoa teen ton muijan kanssa täällä mettän keskellä kävelemässä jonku vuoren huipulle". Kai sä sentään näkymästä tykkäsit, ja siitä että olin varannut Otsamovaaran huipulle makkarat paistettavaksi vanhan palomestarin tai vartijan tönössä. Kalastajan lapsenlapsena olin maailman onnellisin, kun perkasit, paistoit ja savustit. Joka päivä syötiin kalaa.

"--Lumessa seison, selaan meidän kuvia
on aika jäätynyt paikoilleen
Mut nyt sä oot tuuli, leikit hiuksissani
eikä mikään koskaan enää pysäytä sua"

Meistä on oikeastaan aika vähän kuvia. Vihaat kuvaamista ja selfieitä.. Aina piti ottaa kuvat salaa ja naureskella jälkeenpäin. Kyllä sun puhelimesta löytyi kuvia vaikka muille jakaa, muttei niissä mitään järkeä ollut. Milloin oli jonkun kaverin kaljatölkistä kuva, milloin Hugo sanoo videolla jostain sormella pyllyn- ja nenänkaivamisesta. Mä kyllä onneks otin paljon kuvia, mitä voin katella. Ja muutaman kerran käskin sua ottaan kuvaa musta ja Sarasta. Niin, ja sitten laitoin sen sun taustakuvaksi. Sun naiset.

"--Ja kun vuosia kuluu, kuulen vielä äänesi
oi kuka nyt tahtois enää vanhentua
Ja jokainen joulu vie mut muistoihini
siellä tunnen kuinka sä rakastit mua"

Nyt on tulossa kesä ja kuulen sun äänen selvästi kotona. Saatan tehdä jotain arkista asiaa, ja tiedän mitä aiot sanoa seuraavaksi. Naurahdan ja saatan kommentoida kiusallani takaisin. Kaupassa naurattaa lihapullien kohdalla. Kivikylän pullat oli ainoita hyviä, muistakaa se! Sun rakkautes mua kohtaan oli ihanan arkea ja juhlaa. Naistenpäivänä ja synttäreinä sain aina kukkia, joskus sain kauniin kaulakorun mutta arki-iltasin aina suukoteltiin ja kerrottiin että rakastetaan. "niin mäkin", sä vastasit. Vapaapäivänä saatoit kehottaa vermeitä niskaan ja ilmoitit että nyt lähdetään. Mulla ei ollut hajuakaan minne. Ajettiin Hatanpäälle ja kierrettiin kaikki autoliikkeiden pihat ja sä mietit, mikä auto mulle pitäisi ostaa. Vanha ei kuulemma ollut hyvä, ja sä et tarvinnut uutta. Eniten yllätyin siitä reissusta, kun hait mut limusiinilla, ja harmistuneena ilmoitit ettet ollut löytänyt kuskia ja jouduit itse ajamaan. Takapenkille oli ostettu Proseccoa. "Nyt sä saat sun päiväs prinsessana", hymyilit.

"-- Koska et oo täällä enää"
Viime vuosi oli meille älyttömän raskas. Miten me oltiinkiin niin eläväisiä eikä kertaakaan vajottu tai tultu hulluiksi. Sitä mä ihmettelen nyt, mutta muistan kuinka sä et koskaan halunnut luovuttaa tai synkistellä. Parasta oli elokuu, kun saatiin olla ja käydä mökillä. Saatiin olla kotona eikä osastolla tai potilashotellissa. Tuntu että hetken aikaa sai hengittää. Me oltiin suunniteltu jo kaikki tuleva ja mennyt, edellinen ja seuraava.
Oon aina uskonut siihen, että kaikella on tarkoitus. Että jonain päivänä ymmärtää, miksi niin tapahtui ja mitä siitä seuraa. Jos oot siellä niin kerro mulle. Jeesaa vähän.

Mulla on sua kova ikävä.

Yksin muttei yksinäinen

Tämä joulu ei ole samanalainen kuin muut joulut.

Tänä jouluna ei kipristä vatsanpohjasta paketeista paljastuvat lahjat.

Tämän joulun jälkeen mikään ei ole kuin ennen.

Onneksi olen perusluonteeltani iloinen ja seurallinen ihminen. Yksin ei ole niin helppoa olla kuin porukassa.
Päiviin saa nopeasti sisältöä, kun joku nappaa käsikynkkään ja vie sinut ostoksille. Ajatuksia on turvallista panna ajoittain hetkeksi sivuun, jotta on hetken helpompi hengittää. Tuntuu ihanalta naurahtaa pitkästä aikaa typeriä kommelluksia tai keskittyä kuuntelemaan, mitä muilla on kerrottavana. Vatsanpohjassa kipristää lasten puolesta, kun ajattelee, miltä lahjojen avaaminen tai perheen kesken ajan viettäminen voikaan heistä tuntua. Siinä ei tarvita suuria paketteja, ylenpalttista hössöttämistä tai ämpäritolkulla ruokaa. Riittää vain että on läsnä ja lähellä. Sitä minä toivon jokaiselle tekstiäni lukevalle. Yksikin ihminen riittää olemaan läsnä ja lähellä.


Vaikka toivon mielessäni että olisin ainoa, kenelle joulu ei ole enää entisellään, niin tiedän etten puhu totta. Meitä on paljon. Hautuumaat täyttyvät kynttilöistä. Ajatus lohduttaa hetkeksi mutta tuo myös ahdistusta siitä, miten he muut pärjäävät. Kamala määrä surua ja ikävää juhlapyhänä, jolloin rauhan ja läheisyyden sekä ilon tunteet ovat enemmän normaaleita. Ahdistus siitä, mitä juhlien jälkeen. Kuinka arkeni lähtee omalla painollaan kulkemaan? Kuinka monta päivää, viikkoa tai vuotta ajetaan
sitä aiemmassa tekstissäni mainitsemaa vuoristorataa, ennenkuin hätäseis -nappula löytyy?
Kuinka olla yksin muttei yksinäinen?

Nämä polut meidän on kuljettava ja koettava. Nämä tunteet meidän on läpikäytävä ja tunnettava. Nämä päivät on mentävä, ajan kuluttava, vuosien vierittävä. Ja sitten joskus, rauhoitutaan ja katsotaan omaa ajankulua taaksepäin, toivottavasti tyytyväisenä ja onnellisena kaikesta. Joten ennen sitä kehotan kaikkia meitä tulevien päivien, ajan kulumisen ja vuosien vierimisen keskellä täyttämään ne hetket ihmisillä ja asioilla, jotka tekevät onnelliseksi. Täytetään arki pienillä asioilla, kerrotaan kun rakastetaan ja annetaan anteeksi. Sitähän joulu on.

Minulla on paljon kysymyksiä, joihin kukaan ei ole osannut antaa järkevää vastausta. Minulla on paljon ikävää, jota kukaan ei tule täyttämään. Minulla on paljon hämmennystä ja ymmärtämättömyyttä, jota kukaan ei osaa puolestani ratkaista. Minulla on myös paljon rakkautta, josta kaikki minulle tärkeät ihmiset saavat osansa -- jokainen yhtäpaljon.

Vaikeuksien hallinta -kurssin perusteet

Tiedätkö sen tunteen, kun menet sänkyyn ja päässä pyörivät ne kaksi apinaa, jotka hakkaavat kattilan kansia? Tiedättekö sen tunteen, kun yrittää huutaa niille apinoille äänettömästi "hiljaa", ja kattilan kannet soivat edelleen.. Kun yrittää huutaa, ja kukaan ei kuule -- Minä tiedän.
Meidät on ohjattu suoriutumaan. Täytyy herätä aamulla ja laittaa kahvi tippumaan. Pitää tehdä lapsille aamupala, pakata koulureput, pissattaa koirat ja täyttää astianpesukone. Mennään töihin. Tehdään työt ja ollaan mukavia kaikille. Ihan kaikille. Jos ei ole, keskustellaan siitä, miksi ei olla. Kotiin päästyä laitetaan tiskit koneesta, viedään roskat, käytetään koira ja lapset harrastuksissa. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Aamulla herätään taas. Pysähdy.
Kysy itseltäsi, kuinka voit.
Istu alas ja hengitä. Kuuletko oman hengityksesi? Tunnetko sen, kun painat sormella rannettasi? Se olet sinä. Pysy vielä istuallasi ja tunnustele varpaitasi. Liikkuvatko kaikki kymmenen? Nosta kätesi ylös. Olet aika notkea! Kaksi samanväristä silmää, kaksi kuulevaa korvaa. Neljä viisihaaraista hiusta, kolme arpea, kaksi kuhmua ja yksi katkennut kynsi. Olet edelleen sinä. Tunnet sisälläsi suurta helpotusta, että selvisit tentistä tai sinulla riitti rahat laskujen maksamiseen. Sitten tulee stressi huomisesta presentaatiosta. Kotiinpäästyä sinut valtaa ilo, kun lapset ja koirat tulevat pyyteettömänä ja onnellisena sinua vastaan. Sinua on ikävöity. Päivän aikana tunnet vielä ylpeyttä puolison ylentymisestä ja haikeutta lapsuudenkotisi myymisestä. Nekin tunteet ovat sinä.
Kuulin artikkelista, jossa kysyttiin saako työpaikalla itkeä. Minä olen itkenyt. Ja aion itkeä jatkossakin, jos siltä tuntuu. Tunteitaan ei kannata kätkeä. On höpöhöpöjuttuja luulla ettei huolet ja murheet puolitu sekä ilot kaksinkertaistu niitä jakaessa. Ei siinä tarvitse turhia miettiä ja analysoida. On vain toisen lähellä ja sekin helpottaa. Monesti olen kuullut kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa ja ajattelen, että tähän pätee sama. Hiljaisuudesta voi saada uskomattoman paljon irti sanoja. Toivon, että löydät elämästäsi ainakin yhden ihmisen, jota voit ajatella nyt. Me ihmiset tarvitsemme kanssakulkijoita rinnallemme. Yksin emme onneamme määrittele, siihen tarvitaan läheisiä ympärille ja molemminpuolista rakkautta.
Olen saanut tänä vuonna kokea ylitsepääsemättömän määrän surua ja huolta. Olen joutunut muistamaan minut itseni ja omat tarpeeni. Olen joutunut pyytämään apua. Ensimmäisellä suruannostuksella tiesin, että selviän. Olen vahva nainen. Minulla on iso tukiverkosto, jonka tiesin auttavan minut takaisin jaloilleni. Toisella suruannostuksella aloin horjua. Tuntui kuin jalat olisivat höllentäneet otettaan. Oli istuttava alas ja hengitettävä. Oli nukuttava ja herättävä, laitettava kahvi tippumaan. Käytettävä koira, täytettävä astianpesukone, pestävä hampaat .. Kolmas suruannostus alkoi olla liikaa. Kysyin itseltäni, olenko ansainnut tämän ja mietin, kuinka suuren määrän vielä pystyn kantamaan. Reppu selässäni alkoi painaa jo aika lailla, vaikka olin nostanut siitä jo puolet tukiverkostoni harteille. Jatkoin päättäväisesti eteenpäin, koska en halunnut luovuttaa. Minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Olin tuhannen kertaa hokenut päässäni ajatusta siitä, kuinka kaikki vielä kääntyy hyväksi. "kyllä kaikki vielä järjestyy". Neljännen annostuksen jälkeen voimavarastoni olivat tyhjät.
Muutin ajatustapaani.
"Antaa kaiken sitten tulla, mitä on tullakseen. Minä olen valmis." Pyysin uudestaan apua, hain enemmän kantajia taakalleni. Yksi jokaiseen kulmaan, niinhän ne suuret kivetkin ovat siirretty, yksi kerrallaan. Ihmisellä tapahtuu aivoissa niin paljon selittämätöntä, että vähemmästäkin hämmentyy. Sitä yrittää kuvailla muille ymmärtämättä itsekään. Asioita ja tapahtumia, joita minä olen kantanut ei suurin osa meistä tule koskaan kantamaan. Ja siitä olen pelkästään onnellinen. Samanmoista reppua en heittäisi kenenkään selkään. Tämä matka on ollut vuoristorata, joka pysähtymättä jatkaa kierroksiaan. Tekee mieli huutaa laitteen ohjaajalle, että pysäyttäisi hetkeksi. Ohjaaja ei kuitenkaan kuule, eikä "Hätäseis"-nappulaa ole saatavilla. Reitti ei ole tasaista, vaan vaunu menee ensin viivasuorasti ylöspäin ja tippuu sen jälkeen suoraa kyytiä alas. Vauhti on niin luja, että alkaa heikottaa. Toivon mielessäni, että vaunuun tulisi jokin vika. Toivon, että se pysähtyisi. Saisin hengähtää.
Muistan päiviä, jolloin en tuntenut kipua ja huolta ollenkaan. Muistan, kuinka uskoin ikuisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyisi hyväksi. Elämä ei antanut minulle ihmisiä, joita halusin. Elämä antoi minulle ihmisiä, joita tarvitsin; auttamaan ja satuttamaan. Rakastamaan ja lähtemään, kasvattaakseen minusta sellaisen persoonan, joka olen nyt. Nyt nuo samat ihmiset pysyvät vierelläni, ja siitä haluan kiittää heitä.
Tarvitsen heitä nyt enemmän kuin koskaan.

”En ole koskaan tehnyt näin suurta suojakenttää”, Ilona sanoi.

Hei sinä, joka olet ollut elämässäni siitä lähtien,
kun olin vielä käteni mittainen.
Olet samaa verta ja tuo veri on voimakasta ja vahvaa.
Se kulkee kehossamme, laittaa sydämen sykkimään, posket punoittamaan, tuntemaan, rakastamaan.

Sinä hoidit minua, pidit laivakoirana veneen keulassa, opetit kasvamaan, ajattelemaan, rakastamaan. Sinä olit puolellani, kun äitini komensi ja ymmärsit iän tuomat kriisit. Sinä hait minut kotiisi siskojeni luokse kampaamoon, vaatekauppaan, milloin mitäkin. Sinä lohdutit, kun en halunnut lähteä kotiin. Lupasit tulla hakemaan uudestaan. Ja lupauksesi piti.

Sinä hoidat kaikkia lapsia kuin ne olisivat omiasi. Peset, pyykkäät ja imuroit. Mutta ennen kaikkea rakennat majaa, heittelet holtittomasti tyynyjä, luet satuja jännittävällä äänellä, piirrät ja pelaat. Sinä muistat lasten ystävien syntymäpäivät ja lempivärin. Sinä todella välität.
Välittäminen tuo voimaa ja rohkeutta. Se, että ympärillä on paljon rakastavia ihmisiä, luo turvaa jokaiselle. Tuo turva luo ympärillemme suojakalvon, jonka kanssa voi mennä täysillä päin kiviä ja vuoria satuttamatta itseämme. Kalvoon tulee halkeamia matkan aikana, mutta se uusiutuu ihmisten ollessa lähellä. Sinun kalvoasi haluan nyt vahvistaa. En anna sen rikkoutua. Ja tiedän, että kanssani on suuri määrä ihmisiä. Samaa ja eri verta.

Toivo kolkuttaa ovella. Se astuu kanssani viereesi. Koska elämä on aivan liian lyhyt siihen, että heräisit aamulla huonolla tuulella. Joten
rakasta niitä, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja kohtelevat sinua hyvin. Unohda ne, jotka kohtelevat huonosti.
Luota siihen, että kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa.
Jos saat mahdollisuuden - käytä se.
Jos se muuttaa elämäsi - anna sen tapahtua.
Kukaan ei luvannut, että elämä olisi helppoa.
Mutta se tulee vielä olemaan sen arvoista.

Kolmen kerroksen retki.

Navigaattori ohjeistaa minun olevan perillä. Katselen ympärille. Kolmikerroksisesta rakennuksesta olikin puhetta. Hoitaja raottaa ovea ja vie roskat. Kysyn olenko oikeassa osoitteessa. Hän nyökkää minulle. Parkkeeraan auton ja kannan tuon ruumissäkiltä näyttävän pussukan mukanani oven suulle. Mies kysyy pihalla kassin funktiota. Kerron sen olevan syntikka. Tulin tänne esiintymään.

Jokainen joulu on käyty ilahduttamassa musiikin muodossa niitä, jotka eivät sitä kyllästymiseen asti radioista tai kaupoista kuule - tai ainakin melkein joka vuosi.
Tänä vuonna kysyin keskustelufoorumilta paikkoja, ja yksi työntekijöistä kertoi ettei heillä ole arjen keskellä kuin radio. Lähdin oitis.

Joululaulut ovat sellaisia, jotka kaikki tuntee, vauvasta vaariin. Ensin niitä lauletaan koulussa, myöhemmin kirkossa, puhumattakaan niistä radioaalloista tai kauppakeskuksista. Ihmisen muisti on jännittävä. Se ei välttämättä muista henkilön kasvoja tai nimeä, mutta muistaa silti lapsuudesta tutun joululaulun ja osaa laulaa mukana.
Minä laulatin niitä ihania ihmisiä ja toivotin hyvää joulua. Sitten siirryin seuraavaan kerrokseen. Ja niitäkin laulatin. Välissä pyysin lasillisen vettä.

Kolmannessa kerroksessa kysyin toivelauluja. Yksi asukkaista halusi soittaa itse ja kokeilla. Toinen halusi kuulla joulumaan ja kolmas varpunen jouluaamuna. Ja niin laulettiin. Kun tuokio oli mennyt, autoin asukkaat takaisin virkistystilasta kerroin hoitajalle tekeväni lähtöä. Hoitaja tokaisi minulle, että laitan sitten laskun tulemaan.
Kun kerroin ettei mitään laskua tule, hän hämmästyi. Ei tällaista hyväntekeväisyyttä voi olla?

Hymyilin, ja sanoin että saan tästä itse paljon enemmän. Ihmisten katseet ja ilmeet ovat paljon arvokkaampia kuin mikään setelitukko kädessä. Ja niistä pienistä hetkistä saa aina arkeen uutta virtaa. Silloin muistaa, että musiikki yhdistää ja että kaikki voi olla muutaman minuutin hyvin, huoletta. Kiitin kaikkia ja pakkasin ruumiskassit autoon. Hymistin matkalla kotiin " nyt voi joulu tulla. "

Työsi on tehty.

Annan sinulle vettä. Silitän sinua päästä ja annan suukon. Kuiskaan sinun korvaasi, että olet paras ystäväni.

Sinä synnyit kesäkuussa 2005. Heinäkuun lopussa me odotimme sinua kotiin. Teimme keittiöön pienen alueen, johon laitoimme sinut ensimmäisiksi öiksi. Ulvoit ja vinguit. Miksei kukaan ota minua viereen? Sitten hiljenit ja nukahdit. Ja heräsit. Ja nukahdit.

Sellaista oli lapsuutesi. Menit tuulispäänä, ja yhtäkkiä nukahdit nurmikolle. Minä vain katselin ja ihastelin sinua. Kuinka joku voikaan olla noin pyytetön ja vilpittömän onnellinen kävyn kannikasta tai pienestä vinkuvasta possusta?

Opit todella nopeasti. Muutama viikko ja osasit jo istua ja antaa tassua. Minulla oli paljon aikaa sinulle ja opetin sinulle aina uuden tempun. Temppu toisensa perään ja yhtäkkiä osasit jo kieriäkin! Se hauskuuttaa muita aina ! Lempileikkisi oli kantaa tavaroita pitkin poikin asuntoa. Kouluun lähtiessä hain aamulla aina jonkun vaatekappaleen ruokapöydän alta. Milloin siellä oli rintaliivit, milloin kasa sukkia. Sinä vain kannoit ne uudestaan sinne.

Me äitini kanssa lähdimme viemään sinua tottelevaisuuskurssille. Jo pian huomattiin, ettei se ollut sinun juttusi. Koirannappulat eivät saaneet sinua liikahtamaankaan, pussissa piti aina olla nakkia tai leikkelettä. Kuka nyt mauttoman pikkupalleron vuoksi jaksaisi ahertaa? Sinä olet aina ollut oman tiesi kulkija. Jos päätit lähteä, niin muut seurasivat hölmönä perässä. Monesti olet mielessäni nauranut ja miettinyt, kuinka typeriä me ihmiset ollaankaan. Teit juuri niin kuin itse halusit. Ja jos et halunnut, lähdit pois tai olit piittaamatta. Meidän pitäisi ottaa mallia sinusta.

Viikon kohokohta sinulle on keskiviikko, kun roska-auto kurvaa pihaan. Miten lujaa voikin huutaa tuolle isolle rotjakkeelle, mikä kurvaa talomme edestä ohi! Sisällä sinua viihdyttää vinkuva porsas, siitä et ole luopunut. Entisen rikkouduttua tilalle ostettiin aina uusi. Välillä tuo porsas piti nostaa takan päälle "jäähylle", että vinkuääni lakkaisi hetkeksi. Sinä rakastat makkaraa ja varmaan söisit siitä itsesi ähkyyn. Olet varmasti sen tehnyt mummolassa ja mökillä jo ennenkin. Myöhemmin aloit jopa vaatia sitä ja muita herkkuja äänelläsi ja astelullasi kohti jääkaappia.

Paras muistoni on sinusta, kun matkustit kanssani mummolaan linja-autossa. Laitoin sinut koirakassiin ja sitten mentiin. En pelännyt yhtään, koska sinä olit kanssani, vaikka olitkin painava kantaa. Muistan myös sen, kun äitini kertoi sinun kadonneen mökillä juuri silloin, kun lähtöä oltiin tekemässä. Niinhän sinä aina teet. Piiloudut, koska et halua sieltä pois. Olet valmis selviytymään ja nauttimaan vapaudesta. Juuri tuona kertana olit minkin loukussa, josta sinut haettiin tuskastuneena. Monesti olemme sinun tempauksillesi nauraneet.

Sinulle sattui huonot jalat. Lonkka ei ole ollut lainkaan kupissa, jonka vuoksi olet syönyt nyt monta vuotta jo kipulääkettä. Lääke selvästi tepsi, koska olit iloinen ja vanhetessasi sait uutta virtaa. Hampaitakin sinulta on poistettu ientulehduksesi johdosta jopa 26 kappaletta. Sekään ei sinua ole hidastanut. Olet vain hiljaa tuijottanut muiden luun kalvamista ja vikissyt sen sitten itsellesi, kun se on tarpeeksi pehmeä sinun järsittäväksesi. Onhan siellä vielä puolet jäljellä, millä järsiä. Monesti pistit suuhusi jotain, mistä en tänä päivänäkään tiedä sen olevan. Se haju oli kuvottava, milloin kalan ja milloin kananmunan hajuinen.

Kaksi sanaa sinä osasit ja ymmärsit, vaikka joku olisi ne sanonut unissaan. Toinen niistä oli mökki. Sitä ei yhteen aikaan saanut sanoa edes ääneen, koska menit välittömästi oven eteen ja vikisit herkeämättä ulos autoon. Rupesimme käyttämään sanaa cottage,
Äm öö koo koo ii jne. Tiesit jo perjantaina kun ruskean pärekorin nosti eteiseen, että nyt pääsee saareen. Siksi opetin sinulle sanan huomenna. Et jäänytkään enää vinkumaan, vaan kiltisti menit nukkumaan, ja seuraavana aamuna siirryit ovelle odottamaan. Sinä olet sitten fiksu !
Toinen sana on kynnet. Vihasit sitä pennusta asti, kun leikattiin vahingossa yhtä kynttä liikaa. Ja senhän sinä muistat aina. Monesti juoksit karkuun sängyn alle kun sana ilmaantui lauseessa ja näytit vain hampaitasi. Ettäs kehtaatte. Tärisit kuin leikkauspöydällä ja joka kerta lahjonnan jälkeen olit hetken aikaa etäällä. Tänä päivänä tuo onnistuukin ilman kiinnipitämistä tai erityistä tärinää. En tiedä mitä tein, mutta jotain oikein - mielestäsi.

Kaksi päivää sitten äitini soitti että tulen katsomaan sinua. Sanoi ettet jaksa enää kauaa. Yhtäkkiä olit menettänyt kuulosi ja näkösi. Kylkeesi ilmaantunut patti kasvoi kasvamistaan ja horjutti tasapainoasi. Sinut on kannettu pellolle asioille ja sitten takaisin. Hengityksesi on raskasta ja hoipertelet talossa. Sinä olet jo vanha. Minä olen yrittänyt päästää sinusta palasta kerrallaan, jotta luopuminen ei olisi niin vaikeaa. Silti tullessani kotiin katsomaan sinua, aloin itkeä. Kuinka joku voi olla edelleen niin vilpitön?

Annan sinulle vettä. Silitän sinua päästä ja annan suukon. Kuiskaan sinun korvaasi, että voit mennä. Olet täällä tehtäväsi tehnyt. Kaikki tulevat muistamaan sinut. Kukaan ei koskaan unohda sitä, joka osaa kaikki sanat, tietää meidän ihmisten temput ja tekee juuri niin kuin itselle on parhaaksi. Tai ainakin kuvittelee olevan.

Sinä olet juuri niin rakas kuin tiedätkin olevasi. Ja olet ollut uskollinen ystäväni jo yli kahdentoista vuoden ajan. Suren, kun menet mutta jään iloitsemaan siitä, että sain tuntea sinut. Ja sain juuri sinut kotiini.

Sinulle on paikka Haukkasalossa. Siellä on minun paratiisini. Siellä on myös sinun paratiisisi.

Sinulle on paikka minun sydämessäni.

Arvojen ympäröimä

Ehkä sinä haluat olla rehellinen. Haluat kertoa asiat, niin kuin ne ovat kaihtamatta totuudesta aiheutuvaa surua jollekin. Totuus on sinulle tärkeä.
Ehkä sinä rakastat perhettä. Vietät kallisarvoisen vapaa-aikasi puhelimessa äitisi kanssa kertoen kuulumisesi tai leikit veljentyttösi kanssa.
Muut ehkä arvostavat avoimuuttasi.
Tai sitten ei.

Tärkeintä päivissäsi on se, että tiedostat omat arvosi ja elät niiden mukaan.
Jos kohtaat jotakin sellaista, mitä et ymmärrä, sinun tulee hyväksyä, että meitä on monenlaisia. Kaikkea ei tarvitse ymmärtääkään.
Arvoja on lähes yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin ja siksi me ajattelemme kaikesta niin eri tavalla.
Toiselle perhe ei ole etusijalla, vaan esimerkiksi oman uran luominen ja itsensä toteuttaminen. Joku kääntää viimeisenkin kiven löytääkseen eksyneen koiransa, ja toinen kolauttaa olkapäitään. Antaa olla.

Toisen ihmisen erilaista käyttäytymistä voi ymmärtää vasta silloin, kun yrittää elää hänen arvojensa mukaan. Minä en kuitenkaan suosittelisi tätä, sillä se voisi pahimmillaan sotia oman itsensä kanssa niin paljon, että hukkaisi omat periaatteet.
Kaikkea ei tarvitse hyväksyä mutta on ymmärrettävä, että on olemassa ihmisiä, jotka toimivat eri tavalla kuin sinä. Riippumatta siitä, onko se moraalisesti oikein vai ei.

Lohduttavaa on se, että voit itse valita, kenen kanssa vietät aikaasi ja vahvistat omaa minääsi. Samojen arvojen omaaminen lähentää ihmisiä ja vahvistaa heidän suhdettaan, mutta ei ole täysin mahdotonta rakentaa ihmissuhdetta eri arvojen varaan. Niitä voi aina kuitenkin muokata. Usein ympäristö ja meidän kokemukset tekevät niin.

Niinkuin äitini aina sanoo; "älä kuluta aikaasi ääliöihin" pätee tässäkin kohtaa. Pidä lähelläsi ne ihmiset, jotka arvostavat sinua ja hyväksyvät sinut omana itsenäsi. Elä omien arvojesi mukaan, ja lakkaa miettimästä, miksi jotkut toiset toimivat niin kuin ne toimivat. Näin säästät päivistäsi hetket, jotka voi käyttää paljon paremminkin.

Meitä vastassa on monta ihmistä, jotka eivät ajattele samoin kuin me.
Ne ihmiset toimivat eri tavalla kuin me.
Toimi sinä sinun tavallasi.

- lindajohanna

Hän tappoi omiaan.

kyllä, olemme siinä eliökunnan ainoita olentoja, jotka kykenevät tähän.

Joutsenet eivät tapa toisiaan. Ne löytävät kumppanin, etsivät yhdessä paikan, johon rakentavat pesän. Ne kasvattavat poikaset ja huolehtivat toisistaan elämän loppuun saakka. Vielä kuoleman jälkeenkin toinen puoli pysyy uskollisena sekä kumppanilleen että kotikonnulleen.
Laulujoutsen. Se on Suomen kansallislintu. Sen tappamisesta saa satojen eurojen sakon. Voiko enää olla kyseenalaistamatta sitä, miksi noin kaunis ja urhea, omiaanpuolustava ja uskollinen eläin, on tuotu kuvastamaan Suomen kansallista kokonaisuutta.
Ihminen ei ole sellainen.

Ihminen tekee virheitä. Se nousee myöhässä sängystä ja ajaa päin punaisia. Ihminen roskaa luontoa, ja repii pääsiäisenä puista oksia. Ihminen sottaa vaatteet eikä pese hiuksiaan. Se kompastuu kiveen eikä lajittele jätteitään. Se ei tiedä kysymykseen vastusta muttei kehtaa keneltäkään kysyä, koska nolostuisi.
Ihminen pettää toista. Se ei puhu, ja odottaa että saa anteeksi.
Ihminen satuttaa toista eikä ota vastuuta teoistaan.
Se syyttää mielummin vieressä olevaa.
Ihminen on vihamielinen ja julma. Se hymyilee kassaneidille, mutta nurkan takana haukkuu tämän käytöksen.
Ihminen ei ajattele yksi- , vaan kaksinaamaisesti.
Ei ajattele muiden, vain omaa parastaan.
"Kunhan minä menestyn. Kunhan minä saan kaiken, ja olen onnellinen."
Se kerskuu omilla asioillaan, ei kunnioita muita.
Se hakkaa toisten ovia sulkeakseen naapurien äänet, mutta kailottaa kaupassa ja rynnii ostostensa kanssa.
Ihmisellä on kiire, eikä se ehdi pysähtyä.
Ihminen ei kerro välittävänsä.
Joskus voi kertoa, mutta voi myös huijata.
Valehdellakin voi.
Ihmisen pitää ymmärtää, että valehtelu on sallittua. Kaikkien keskuudessa.



Sitten on toisia ihmisiä.
Sellaisia, joilla ei ole kiire.
Sellaisia, jotka kertovat ja välittävät.
Ja sitten niitä, jotka eivät huijaa. Tai valehtele.
Eivätkä ne voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka pettävät. Tai ajavat päin punaisia.

Ystäväminä, avoinminä.

Tapasin uuden ihmisen. Kerroin hänelle itsestäni. Kerroin elämästäni.

Kerroin hänelle siitä, missä asun ja missä olen syntynyt.
Kerroin Sarasta, Jollesta ja Hugosta. Koiria rakastan yli kaiken. Niiden eteen tekisin melkein mitä tahansa.
Lupaan hypätä auton eteen pelastaakseni ne. Ne ovat minulle perheenjäseniä, eivät vain pelkkiä lemmikkejä.
Haluan Saran ollessa viiden vanha ottaa toisen koiran, kaveriksi Saralle. Niin rakkaita ne ovat.

Kerroin suuresta perheestäni. Minulla on maailman paras äiti ja isä, ja he pitävät minusta parasta huolta.
Perheessäni on paljon setiä ja tätejä, ketkä tukevat ja auttavat. Serkut ovat parasta. Veljeni lisäksi
he ovat 16 muuta sisarusta, jotka tulevat ja menevät, vievät ja tuovat, opettavat ja auttavat.
Kerroin ystävistäni, arjestani. Kerroin kokemuksistani ja saavutuksistani.

Kerroin kuka olen. Olen liiankin järjestelmällinen. Ärsyttää, jos keittiön kaappi on auki tai pöydällä
oleva tabletti vinossa. Ärsyttää, jos Iittalaa menee rikki, kupit ovat hyllyssä epäjärjestyksessä tiskipöydällä niitä on liikaa.
Sitten alan imuroida. Suoristan matot (luojan kiitos, minulla ei ole matoissa hapsuja, koska suoristaisin nekin!),
viikkaan vaatteet kaappiin ja asettelen koristetyynyt sängyn päälle. Vähempikin riittäisi.

Ihmsisuhteissa olen vaikea. Vaikka olen "lyhytvihainen", saatan olla hiljaa loputtomiin.
Vaikkei kiukuttelu ole yleisesti osa minua, aamuisin se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Aamulla ei hymyillä, ei edes puhuta. Ollaan hiljaa ja lähdetään töihin.
Jos petät luottamukseni, et saa sitä koskaan takaisin. Voin tietysti oppia elämään asian kanssa, mutta muuten olen ehdoton.
Jos on ollut minulle paha, en hevillä usko sen muuttuvan hyväksi.

Kerroin työstäni. Kerroin musiikista elämäntapana. Haluan päästä pitkälle. Haluan olla oma itseni.
Kelvata tällaisena.
Olen avoin.

Uskaltakaa tekin olla. Ja kertoa itsestänne. Avoimesti.

Hyvää ystävänpäivää sinulle <3

- Linda

Koska on kylmä ja pimeä.

Tänään olen onnellinen. Tänään olen ylpeä kaikista niistä saavutuksistani, joita olen ehtinyt saamaan aikaan. Tänään olen tyytyväinen myös itseeni. Juuri tänään.

Olen ihmetellyt sitä, miksi me ihmiset alituiseen keksimme syitä, miksi juuri tämä päivä on se rankin ja mahdottomin. Milloin työpäivä on liian raskas tai lapset kiukkuavat uusia hampaitaan. Monesti kuulen "en jaksa"-lauseita. On ihan hyväksyttävää, että välillä tälläiset ajatukset valtaavat meidät. Mutta voisiko tätä väliaikaistaa? Saisinko enemmän aikaan, jos lakkaisin miettimästä niitä tuhansia tekosyitä, jotka ei oikeasti olisikaan esteenä. Varmasti.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Ennen kaikkea olla tyytyväinen ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Se oman pääkopan sisällä oleva ääni keksii ne ajatukset, millainen tulisi olla ja mikä olisi hyvä ja paras sinulle. Se yrittää puskea sinua eteenpäin, joten anna puskea! Työnnä ne latistavuudet pois, kuuntele vain rohkaisevat ajatukset ja ota niistä onkeesi. Ihminen kehittyy eniten epämukavuusalueellaan.

Ole toisia kohtaan nöyrä. Ja kiitollinen niistä asioista, mitä juuri sinulla on. Meillä kaikilla on asiat jostain näkökulmasta katsottuna hyvin, joten pitäydytään siinä. Halutaan sitä lisää. Pelkkä haaveilu ei nyt auta, vaikka monesti siitä olen puhunutkin. Onnellisuuden eteen on myös tehtävä töitä. Kyse on sinun onnestasi, ei kenenkään muun.

Aloita heti tänään. Tänään voi löytää yhden asian, josta olla kiitollinen. Se voi olla hyvinkin pieni
asia, mutta saa sinun leukapielet ylöspäin. Kas niin, hymyilemään.

Minulla on tänään ystävät. Minulla on ne aina. Siitä minä ammennan voimaa!