Sitä kaikkea, mikä on mennyt, ja mitä kaikkea onkaan vielä edessä.
Olen saanut elämältäni jo paljon, vaikka olen nuori.
Minulla on turvallisin ja rakastavin perhe eikä minun tarvitse olla yksin.
Perheessä olemme kaikki samalla viivalla. Kenenkään ei tarvitse esittää jotain sellaista,
mitä ei ole.
Juhlimme ja iloitsemme aidosti toistemme onnistumisista ja tuemme alamäissä.
Se on sellaista, mitä ei rahalla saa. Sana "perhe", kuvaa minulle juuri tuollaista.
Sitä kaikkein arvokkainta♥
Äiti koki aidon yllätyksen, kun olin järjestänyt (yhdessä monen muun rakkaan ihmisen kanssa)
hänelle juhlahumua. Oli tanssia ja laulua, puheita ja soittoa. Juuri sitä, mistä äiti pitää.
Aito hymy hänen huulillaan oli arvokkain lahja, minkä annoin äidille tuona päivänä.
Kauhea kasa lahjoja pöydällä, sekaisin kukkamäärästä -- Aito hymy on kuitenkin se, joka merkitsee.
Olen myös alkanut nauttia yksinäisyydestä.
On huojentavaa käpertyä viltin alle sohvalle, sytyttää kaksi pöydällä odottavaa
kynttilää ja nauttia kirjasta villasukat jalassa, kuuma mummonmehu kädessä.
Tuntee olevansa yksin, muttei yksin. Tiedättekö sen tunteen?
Kun on hyvä olla näin.
En voi väittää, että olisin täysin yksin. Aina jossain huoneeni nurkassa kuuluu muutama tuhina,
ehkä uneksivaa vikinää -- ja sitten lempeä kuono painautuu reiteni päälle tuijottaen minua.
Minä rakastan sinua. Olen onnellinen, että saan olla juuri sinun koirasi. Sinun Sarasi.
Koiran onni onkaan niin suloista ja vilpitöntä. JA SUORAA.
Hän kertoo, koska on mustasukkainen, pyytää aina anteeksi muutamasta syödystä kengästä
ja menee pois kun käsketään. Syö ruokansa ja kiittää siitä. Nukkuu yhtäpitkään sinun kanssasi
ja herää onnellisena päivään. Ei harmittele, murehdi turhia eikä suutu. Ja jos sinä suutut hänelle,
ei haittaa. Viipymättä saapuvat tuijottavat silmät ja rauhallinen katse.
Mikä sinulla on hätänä?
Älä ole niin surullinen. En osaa puhua, mutta osaan olla hiljaa ja kuunnella. Osaan painaa pääni
viereesi ja tuhista tuota rauhoittavaa tuhinaani. Minä en ole surullinen, haluan ettet sinäkään ole. Leiki kanssani.
Sitä minä toivon. Ja että rakastat. Välität
Tuo pieni (LUE:MAHDOTON) karvapallo on kuin lapsi. Sitä hoivaa ja ruokkii, pissattaa ja tutustuttaa uusiin asioihin,
ympäröivään maailmaan. Kun se sitten joskus on tarpeeksi "aikuinen" -koirien maailmassa ei koskaan- se osaa jo
mennä omiansa, syödä ruokansa kun huvittaa, nukkua silloin kun väsyttää ja odottaa rauhassa. Eihän siitä "äidin pikku
tytöstä" kasva koskaan täysin aikuinen, se on aina pieni tyllerö. Niinkuin lapsetkin äitiensä mielestä.
Äitini ainakin sanoi: "Äidin oma pieni tyttö".
En koskaan halua antaa tätä pois. Tätä tunnetta, mikä tekee olon rauhalliseksi ja tyytyväiseksi.
Olkoon se sitten rakkaus tai välittäminen tai jokin outo hyvä tunne. Pysyköön tässä ja jääköön iäksi.
Joulu tulee. Se tekee minut hulluksi. Tai lähinnä yltiöhöpönassuksi, joka näkee maailman vaaleanpunaisten
päivänkakkaroiden läpi. Ja kyllä, en meinaa vieläkään tunnistaa, mikä kakkara oli minkäkin värinen, kun ystäväni
minulle aina siitä piruilee. Ystävä, pysy sinäkin siinä. Olet rakas, en halua sinun menevän minnekään.
Nyt. Tähän maailmaan.
Haluan toivottaa kaikille rakkautta. paljon rakkautta.
Ja halauksia niille, jotka eivät sitä pitkään aikaan ole saaneet.
Lahjoja niille, jotka eivät jouluna pukilta niitä saa.
Hymyä sille, joka on monta päivää ollut surullinen.
Kädenojennus sille, joka tuntee olevansa turvaton -- Minä autan.
Ja sateenvarjon sille, joka kulkee yksin pimeässä -- Ei sade kastele.
Ja kaksi kynttilää jokaiselle.
Valoa tähän kylmään.
♥lla Lilli
