"Niin mäkin".

"Kotona yksin katson Yksin kotona
ei mitään muuta tuu telkusta
Jos olisit täällä, syötäis suklaarasia
ei mikään maistu miltään ilman sua"

Elokuva tuntuu juuri oikealta sillä katsoit mun kanssa ohjelmat muumeista Voice of Finlandiin ja elokuvat SInkkuelämäästä Tokyo driftiin. Välillä kuulin, kuinka sontaa katon telkusta, kun siirryit jätkien kanssa pelaamaan. Valkosuklaata rakastit vaikka kinder olikin aina paras. Me tykättiin irttareissa aina samoista karkeista, ja valmiin karkkipussin ostettua aina tietyt namit jäi syömättä. "et sä voi tykätä tästä, koska mä tykkään", sanoit. Muutenhan sä söit ja söit. Tein ruoan olettaen sen riittävän kolme päivää. Sinä söit kerran ja kysyit, olinko ottanut jo. "no, voin sitten syödä noi loput", tuhahdit ja lusikoit loputkin sopat. Naurettiin että haamuruokaa sen on oltava kun ei se sulla mihinkään jäänyt.

Sä soitit aina mun lempibiisejä
ja tanssitit mun pääni pyörryksiin
Me laulettiin Walking In The Air
lennettäiskö yhdessä avaruuteen

Olin niin onnellinen, kuinka suhtauduit mun musikaalisuuteen ja kuinka sanoit mun olevan lahjakas. Muistan, kuinka monta viikkoa otit selvää siitä, mikä mikki olisi laulamiseen ja äänittämiseen paras hintalaatusuhteeltaan. Kun nauhoitushuone oli valmis, annoit omat kaiuttimesi minulle kuuntelua varten, sillä sanoit niiden olevan paremmat ja otit itsellesi toiset. Minun pitäisi ostaa uusi kannettava, koska antamasi oli surkea. Sillä ei muka "pystynyt tekemään mitään". Noudatin neuvojasi ja ostin uuden vähän aikaa sitten. Toivottavasti oot ylpeä ! Tanssimaan tai laulamaan sua ei saanut. Paitsi, että lauleskelit kotona ja autossa ihan pöljiä lauluja. Milloin tuli Maija Mehiläinen, milloin Joel Hallikaista..

"..ja niin meidän piti valloittaa nää maat
nähdä kaikki huiput, kukkulat
mut sä et oo täällä enää
Ja taas joulu saapuu hiljaa uudestaan
lumiukko seisoo paikoillaan
koska et oo täällä enää"

Ja mehän valloitettiin. Tuli sellainen olo, että muut yrittää rajoittaa, opastaa ja ohjeistaa sitä, mitä saa ja pitää tehdä. Me tehtiin se reissu sinne pohjoiseen, Inariin. Kirosin monta päivää ennen reissua sitä ajamisen määrää. Sinä tyynen rauhallisesti kerroit ajavasi koko matkan tarvittaessa. No, minä sain mittariin viisi sataa kilometriä. Huh, että väsytti. Päivät tehtiin "mun juttuja" ja illalla mentiin kalaan. Muistan, kun soitit Petrille päivällä ja sanoit puhelimeen: "mä en tiedä mitä hittoa teen ton muijan kanssa täällä mettän keskellä kävelemässä jonku vuoren huipulle". Kai sä sentään näkymästä tykkäsit, ja siitä että olin varannut Otsamovaaran huipulle makkarat paistettavaksi vanhan palomestarin tai vartijan tönössä. Kalastajan lapsenlapsena olin maailman onnellisin, kun perkasit, paistoit ja savustit. Joka päivä syötiin kalaa.

"--Lumessa seison, selaan meidän kuvia
on aika jäätynyt paikoilleen
Mut nyt sä oot tuuli, leikit hiuksissani
eikä mikään koskaan enää pysäytä sua"

Meistä on oikeastaan aika vähän kuvia. Vihaat kuvaamista ja selfieitä.. Aina piti ottaa kuvat salaa ja naureskella jälkeenpäin. Kyllä sun puhelimesta löytyi kuvia vaikka muille jakaa, muttei niissä mitään järkeä ollut. Milloin oli jonkun kaverin kaljatölkistä kuva, milloin Hugo sanoo videolla jostain sormella pyllyn- ja nenänkaivamisesta. Mä kyllä onneks otin paljon kuvia, mitä voin katella. Ja muutaman kerran käskin sua ottaan kuvaa musta ja Sarasta. Niin, ja sitten laitoin sen sun taustakuvaksi. Sun naiset.

"--Ja kun vuosia kuluu, kuulen vielä äänesi
oi kuka nyt tahtois enää vanhentua
Ja jokainen joulu vie mut muistoihini
siellä tunnen kuinka sä rakastit mua"

Nyt on tulossa kesä ja kuulen sun äänen selvästi kotona. Saatan tehdä jotain arkista asiaa, ja tiedän mitä aiot sanoa seuraavaksi. Naurahdan ja saatan kommentoida kiusallani takaisin. Kaupassa naurattaa lihapullien kohdalla. Kivikylän pullat oli ainoita hyviä, muistakaa se! Sun rakkautes mua kohtaan oli ihanan arkea ja juhlaa. Naistenpäivänä ja synttäreinä sain aina kukkia, joskus sain kauniin kaulakorun mutta arki-iltasin aina suukoteltiin ja kerrottiin että rakastetaan. "niin mäkin", sä vastasit. Vapaapäivänä saatoit kehottaa vermeitä niskaan ja ilmoitit että nyt lähdetään. Mulla ei ollut hajuakaan minne. Ajettiin Hatanpäälle ja kierrettiin kaikki autoliikkeiden pihat ja sä mietit, mikä auto mulle pitäisi ostaa. Vanha ei kuulemma ollut hyvä, ja sä et tarvinnut uutta. Eniten yllätyin siitä reissusta, kun hait mut limusiinilla, ja harmistuneena ilmoitit ettet ollut löytänyt kuskia ja jouduit itse ajamaan. Takapenkille oli ostettu Proseccoa. "Nyt sä saat sun päiväs prinsessana", hymyilit.

"-- Koska et oo täällä enää"
Viime vuosi oli meille älyttömän raskas. Miten me oltiinkiin niin eläväisiä eikä kertaakaan vajottu tai tultu hulluiksi. Sitä mä ihmettelen nyt, mutta muistan kuinka sä et koskaan halunnut luovuttaa tai synkistellä. Parasta oli elokuu, kun saatiin olla ja käydä mökillä. Saatiin olla kotona eikä osastolla tai potilashotellissa. Tuntu että hetken aikaa sai hengittää. Me oltiin suunniteltu jo kaikki tuleva ja mennyt, edellinen ja seuraava.
Oon aina uskonut siihen, että kaikella on tarkoitus. Että jonain päivänä ymmärtää, miksi niin tapahtui ja mitä siitä seuraa. Jos oot siellä niin kerro mulle. Jeesaa vähän.

Mulla on sua kova ikävä.