peilikuvana kaunis persoona

Kyselin ihmisiltä joku päivä sitten heidän hyvistä ja huonoista puolistaan. Melkein kaikkien oli hirveän vaikea sanoa itsestänsä jotakin hyvää. Joko vastaus oli että “en mää tiä” tai sitten “EHKÄ oon IHAN kiva”. Kaikkien pitäisi oppia tunnistamaan hyvät ja huonot puolet, kun peiliin katsoo. Ja osata tietysti katsoa sinne syvemmällekin peiliin, eikä vain riipaista pintaa.
Liian vähän kuulen ihmisten sanovan toisilleen että “enkö ole tänään kaunis?” tai “vitsi kun tein tämän asian niin hyvin kun osasin”. Kaikkien pitäisi ymmärtää tehdä parhaansa, ja kun onnistuu, iloita siitä niin paljon kun vaan itse haluaa.
Omiin hyviin puoliini kuuluu tietysti huumorintaju. Asioista ei tarvitse tehdä niin vakavia, jos ne eivät sitä oikeasti ole. Toinen piirre itsessäni on myös toisten kuunteleminen. Se on tärkeää ainakin minulle, ja on hienoa huomata itsessäni, että pystyn olemaan muille sellainen, luotettavuutta ja uskollisuutta tietysti unohtamatta. Sosiaalisuus kuuluu kyllä ehdottomasti myös näihin luonteenpiirteisiini ja sen olen perinyt täysin äidiltäni.
Huonotkin puolet ovat tiedossa. Joskus pidän asioita liiankin paljon sisällä, ja siitä ei seuraa mitään muuta kuin harmia. Jossain vaiheessa kaikki kasaantuvat yhdeksi möntiksi sisään ja Lilli on sen jälkeen aivan rikki eikä näe tiellään enää ollenkaan valoa. Vai olenko sittenkin vähän liian dramaattinen vain? Liiallinen tunteikkuus ei ole minulle niinkään hyväksi. Joskus saatan pillahtaa itkuun vuosia sitten tapahtuneesta asiasta tai muuten vain kun on paha olla, vaikkei ole edes erityisemmin syytä. Tottakai se on osittain hyvä, mutta minun kannalta ei. Mielummin olisin aina se “pirtsakka pimu”! mutta tunteilleen ei voi mitään.
Täydellinen ihminen on sellainen, joka ymmärtää ettei ole täydellinen. Itsevarma ihminen on sellainen, joka ymmärtää tekevänsä virheitä, on siis itsensä kanssa inhimillinen. Ja tietenkin ottaa oppia niistä. Sellaisia ihmisiä minä arvostan. Ja sitä, että jos ei ole mitään tekemistä, mielummin hymyilee ja on iloinen että omistaa niin kauniin hymyn! :)

täydellisyyttä kiitos

Aamulla äkkiä ylös, jogurtti naamariin, vaatteet niskaan ja menoks kohti koulua. Yhdeltätoista Nikolle viettään päiväunien merkeissä kaksi hyppytuntia ja taas kouluun. Kiireellä kotiin, meikit naamaan, vaatteiden vaihto ja Annikan luokse kahville. Kahvittelun jälkeen kohti Seurista ja loppuilta kahvien keittelyn, kuppien keräilyn ja siivoilun merkeissä. Puoli yksitoista vihdoin kotona ja nyt tuntuu hyvälle! Hirveen kiirus päivä muttei ollenkaan huono. Aloin miettimään ylipäätänsä päiviä. Sitä, mikä on hyvä päivä ja mikä ei.
Koulussa piti tehdä kirjoitus vihkoon aiheesta "minun täydellinen päiväni". Kirjoitin sen jota kuinkin näin:
"Herään aamulla itsekseni noin klo 11 aikoihin. Sen jälkeen limusiini tulee hakemaan minut ja vie studiolle nauhoituksiin tulevan levyn vuoksi. Sen jälkeen menen ystävieni/mieheni kanssa päivälliselle kaupungille, josta jatkan matkaa shoppailen uusia vaatteita tai kenkiä. Kello neljän aikoihin olen varannut kampaajan ja meikkauksen iltaa varten. Minulle on keikka Helsingin Hartwall -areenalla suurelle yleisölle. Odotan sitä niin innolla. Keikka menee loistokkaasti ja jatkan matkaani iltaa viettämään ystävieni kanssa. Nukahdan lämpimään kevätyöhön, omaan kotiin."
Olisiko täydellinen päivä sitten minulle juuri oikeasti tuollainen, jos saisin sen päättää? Jos rahaa olisi riittämiin ja musiikkiura noin edennyt, niin miksei se voisi olla totta. Mutta enemmänkin kyseisestä päivästä saa sellaisen kuvan, että täydellinen päivä merkitsee minulle paljon tekemistä, kaiken saamista. Yhtälailla voin ajatella sellaisenkin päivän täydelliseksi, jossa makaan sohvalla katsoen viidettä kertaa sinkkuelämää -tuotantokautta, mutustan keksiä ja juon kahvia. Ehkä joku saattaisi olla vieressäni ja nauraisi kanssani. Sitä on vaikea määritellä, mikä olisi minulle "juuri Se täydellinen". Mutta tuskin sitä tarvitseekaan. Onhan sitä hyvä näinkin. Olla joskus menossa , tai sitten ihan vaan kotona.

pienikin ymmärrys riittää

Jos nainen tulee vastaan ja sanoo minulle, että on nähnyt kummituksen, voin olla varma etten usko asiaa. Mutta uskonko, jos paras ystäväni sanoo sen minulle? Voi olla etten kuitenkaan.
Kummitukset ovat minun mielestäni mielikuvituksen tuotetta, ei oikeaa maailmaa.

Entä sitten jos paras ystäväni sanoo tulevansa luokseni kello kuusi? Tottakai uskon, mutta entä jos hän tuleekin myöhemmin. Saatan ehkä pettyä, mutta tarkoituksellinen anteeksipyyntö korjaa asian helposti. Kellon aika ei ole minulle niin tärkeää. Mutta jos asia on tapahtunut jo kuusi kertaa, alan olla turhautunut. Hän ei siis ymmärrä, että asia on minulle tärkeä. Ikään kuin jokainen kerta jos hänelle siitä sanon, menisi puille paljaille ja joutuisin vain elämään asian kanssa. Mutta tarviiko minun elää sellaisen kanssa, kehen en enää voi uskoa ja joka ei kunnioita mielipiteitäni? Hankala kysymys varsinkin silloin, kun välitän ihmisestä niin paljon.

Silloin haluaisi vaan toivoa että toinen ymmärtäisi, miltä minusta tuntuu. Pahalta, voin myöntää joka kerta kun olen asiasta sanonut ja kertonut, kuinka paljon se minulle merkitsee.

Pienet asiat voivat ehkä merkitä minulle paljon enemmän, kuin jollekin muulle, koska en hamua suuria asioita. Pieni muistutus siitä, että olen tärkeä ja nätti, soittaminen keskellä päivää ja ihana ja vilkas illanvietto tekee minut paljon onnellisemmaksi kuin kukkien tuominen, tavaroiden ostaminen ja vain mesessä jutteleminen. Siksi minun on ehkä vaikea ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua, koska loppujen lopuksi pyydän niin vähän. Se, mitä se minulle merkitsee, ei taatusti ole vähän.

Mitä tästä voisi oppia? Ehkä minun tulisi ymmärtää ihmisten käyttäytymistä minua kohtaan paremmin. Ja jos joku sittenkin miettii, kuinka minut lepyttää, ei tarvitse punnita rahapussin painoa; kertoo vain kuinka välittää ja se riittää. Ainiin, ja tarkoittaa sitä.