Selviytyjä vai ei?

kaksivuotiaana kokosin palikoista suuren suurta tornia. Joka ikinen kerta se sitten kuitenkin jossain vaiheessa kaatui, mutten tiennyt miksi. Niinpä yritin uudestaan, mutta aina tietyn palan kohdalla koko torni romahti ja minua tietysti itketti. Miksei se torni voinut kasvaa isoksi? Silloin se olisi ollut hauskempaa! Miksei se voinut totella, kun sanoin sille monta kertaa ”tyhmä palikka, pysy jo paikalla äläkä kaadu aina heti!” Koskaan en ollut tyytyväinen tornin kokoon vaan halusin aina yhden palikan lisää. Sen palikan, joka kaatoi koko tornin. Yritin monta kertaa, monta päivää muttei se torni siitä edelleenkään isommaksi paljoa kasvanut. Mutten kuitenkaan luovuttanut.

Viisivuotiaana ensimmäisen kerran mökiltä pyydystin pupun ja hoidin sitä. Seuraavana kesänä pappa oli ottanut puun juurelta pupun, joka ei ollut terve. Se ei liikkunut yhtä iloisesti ja viekkaasti. Se ei nostanut korviaan ja kuunnellut valppaana, kun kuuli jonkin uuden äänen. Se vain makasi sylissäni tekemättä mitään. Sanoin äidille että ”viedään tuo kotiin. Minä hoidan sen. Mun luona kotona se paranee, siellä on lämmintä ja se saa multa ruokaa”. Äiti yritti sanoa minulle, ettei se selviä enää kauaa, mutten uskonut. Halusin vain pelastaa sen ressukan. Niin sitten kotimatkalla sillä silmä vuosi valkoista nestettä ja äidin mukaan se oli aivoverenvuoto. Se vain kuoli syliin. Ja minä tietysti itkin. Mutten luovuttanut.

Seitsenvuotiaana aloitin pianonsoiton Tampereen Konservatoriossa. Ajattelin, että minusta tulee isona niin hyvä pianonsoittaja, ettei minua voita kukaan. Muistan, kun luokan ovi meni kiinni ja vain minä ja Mariitta jäimme sen sisäpuolelle, itkin joka kerta sieltä ulos tullessani. Ajattelin harjoitella lisää. Jos se auttaisi ja parantaisi taitoja. Harjoittelin, melkein yötä päivää. Aina olin huono jossain. Mikään ei tuntunut riittävän vaikka kaiken tietysti pikkulikkana yritin. Mutten kuitenkaan luovuttanut.

Kuusitoistavuotisena huomaan, etteivät vieläkään ne ongelmat ole kadonneet. Vaikka kaikkensa yrittää, silti aina jokin menee pieleen. Niin, ei siis reilun kaavan mukaan, niin kuin tavataan sanoa. Jos kerran ongelmia ei voi paeta ja niitä tulee – olit minkä ikäinen tahansa – eteen, niin mitä voimme tehdä niiden asioiden suhteen? Tulemista emme voi estää, niihin suhtautumista voimme muuttaa. Onko yksi tornin kaatuminen iso juttu? Voiko pienempikin torni riittää olemaan ”iso torni” ja sinä voit olla tyytyväinen? Voitko pupun kuolemisen jälkeen ajatella, että sillä on ehkä parempi olla siellä, sitä sattui liikaa? Ja voiko pianonopettajalle sanoa että ”Minä tiedän että olen hyvä, koska olen tehnyt niin paljon töitä sen eteen” ja päästää puheet toisesta korvasta ulos?
Maailma on kaikkea pahoja asioita täynnä, sitä emme voi kieltää kukaan. Sen sijaan, että mietimme asian huonoa puolta (se pupu kuoli, torni oli liian pieni, opettaja lyö sormille..), voisimme katsoa asian ns. hyvää puolta. Ehkä opettaja kritisoi sen vuoksi, että ymmärrän itse olevani hyvä tarpeeksi harjoittelemalla. Ehkä yksivuotiaana palojen kaatuminen oli juuri sitä, että ymmärrän, ettei asiat voi aina mennä niin kun haluaa. Maailmassa on monenlaisia ihmisiä; niitä, jotka eivät näe eteensä ja jäävät junnaamaan paikalleen, ja niitä, jotka eivät näe eteensä, mutta kuitenkin lentävät eteenpäin. Ne ovat ns. selviytyjiä ja itsehän päätät, kumpi olet.
Minä olen se selviytyjä.