Terveiset taivaaseen

Kuolema on vaikea asia. Siitä kirjoittaminen on lähes mahdotonta.
Hattua nostan niille, jotka siihen pystyvät.
Minä en pystynyt.

"Lensit tähtiin, valos nähtiin
eikä nähty oo kirkkaampaa
Ilon toisit, jos täällä viel oisit
mut jatkamme sun unelmaa
Tuulet vinkuu, kuin sisään hinkuu
ehkä sinä mua kutsut vaan
Voimas tunnen, ja surunkin kun en
mä kanssas päässyt enää kulkemaan

Terveiset sinne taivaaseen
juhlitaan sua taas uudelleen
eikä unohtaa
saa koskaan rakkaintaan

Terveiset sinne taivaaseen
tunnemme sua niin kaivanneen
yhtä taivas ja maa
sut vielä nähdä saan

Kuljet siellä, kai onnen tiellä
jäivät muistot mulle ikuiset
Ne mua kantaa, luo taivaan rantaa
siksi kuollutkaan koskaan en

Oli iltarukoukset, viimeiset luetut
enkelit saapuu, ne mustiin puetut nää
En elämästä luovu vähästä
en viereltäs lakkaa eksymästä
Mä jään."

Rakasta niitä, jotka eniten sinulle merkitsevät.
On helpompi päästää irti, kun tietää että rakastaa.
Ja että on rakastettu.

Kaikki-mulle-tänne-heti-nyt

Miten sitä pienenä ottikin niin lujaa päähän, kun piti tulla aikaisin kotiin.
Veli sai valvoa aina pidempään kuin minä! En saanut allergian takia syödä kuin viisi mansikkaa, ja viikonloppuisin oli pakko mennä mummulaan.
TYLSÄÄ !

Nyt sitä alkaa ymmärtää, kuinka rajojen asettamiset ovatkin rakkautta. Hauskemmin en voisi todeta, että asia tuli mieleeni, kun koulutin omaa pentukoiraani.
Koiralle - niinkuin ihmisillekin on asetettava rajoja, jotta arki olisi helpompaa. Joskus tuon saa kuulostamaan siltä, että me vaatisimme toisiltamme jotakin. Kuitenkin pitää muistaa, mitä se on.
Se on huolehtimista, välittämistä.
En minä ollut 8-vuotiaana tarpeeksi kypsä sanomaan, koska tulen kotiin.
Tarvitsin enemmän unta kuin vanhempi veljeni, ja siksi menin aikaisemmin nukkumaan. Mummulaan mentiin, koska mummu tuli iloiseksi nähdessään meidät!

Lapsena tällaisia asioita ei vain pohdi. Sitä mennään niin tuulipäänä ja eletään hetkessä, "Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenteella". Ehkä aikuiset voisivat ottaa mallia lapsen huolettomuudesta. Oppivathan lapsetkin meiltä aikuisilta joka päivä jotakin uutta. Meidän aikuisten ongelma on siinä, ettemme osaa olla huolehtimatta hetkeäkään. Laskut pitää maksaa, kaupassa pitäisi käydä, siivotakin täytyy, missä meidän nuorimmainen taas viilettää?, entä jos pilvet kaatuu päälle... Onhan niitä valtamerilaivojakin kaatunut. Enkä tällä tarkoita sitä, etteikö asioista saisi huolehtia.

Mutta edes jonakin päivänä -oli se sitten sunnuntai tai ei- olisi miettimättä. Söisi vain viisi mansikkaa, menisi ajoissa nukkumaan. Ehkä moikkaisi mummia. Koska siitä mummi tulee iloiseksi.
Edes yksi huoleton päivä.

Amppeliorvokki

Parvekkeellani on kaunis amppeliorvokki.
Osaksi senkin takia, että olen jaksanut hoitaa sitä.
Siinä on paljon vaaleanpunaisen ja violetin vivahteisia kukkia.
Jotkut kukat ovat isoja, toiset hieman pienenpiä.
Jos kukka ei saa tarpeeksi vettä, osa kukista nuupahtaa, ja ne tulee repiä pois.
Muuten nuupahtaneet kukat vievät kaiken veden ja energian hyviltä kukiltakin.

Ihmiset ovat vähän samankaltaisia. Meissä on isoja ja pieniä vikoja. Toiset eivät vain ole positiivisia, riitaantuvat helposti, käyttävät liikaa alkoholia ... lista voisi jatkua loputtomiin. Toiset kaivavat nenäänsä, laittavat juuston ennen makkaraa leivän päälle, eivät vastaa silloin kun pitäisi jne. Sellaisia me vain olemme.
Erilaisuus ottaa joskus päähän, mutta osaa se näytellä hienostunuttakin roolia meissä. Aina muistutan siitä, kuinka tylsää olisi, jos me kaikki olisimme samanlaisia. Virheistä puheen ollen - niitäkin tulee olla.
On mukavaa joskus kertoa toiselle neljännen kerran, mihin lautaset normaalisti laitetaan - niin ironiselta kuin se kuulostaakin.

Pitää vain osata antaa ja pyytää anteeksi. Minulle se on henkilökohtaisesti ollut aika vaikeaa enkä ymmärrä miksi. Olenhan antanut aina kahdelle koirallenikin kaiken mahdollisen anteeksi, kun ne pentuna tekivät pahojaan. Eihän niiden virheet eroa mitenkään meidän ihmisten virheistä ? Pohjimmiltaan molempien väärät teot ja sanat ovat vain lipsahduksia. Niinkuin virheet, väärät sanat ja teot unohtuvat tai ne annetaan anteeksi, myös irrottamatta jääneet nuupahtaneet kukat putoavat maahan. Moni pessimisti sanoisi tähän: "jossain vaiheessa kukka kuolee kuitenkin" tai "aina tulee nuupahtaneita kukkiakin".

En usko vieläkään, että ihminen haluaisi olla läpeensä paha.
Siksi jatkan kukkani kastelua.
-Lilli

Rakennusmies

Kuinka monta tarpeetonta kolhua sitä ihminen kestääkään ?

"Hän poistuu hiljaa, ei enää pelkää. Pelkäämään on nähnyt liikaa. Vihdoinkin hän on vapaa, pois hän lentää - Sä suret sun kunniaa kun et voi häntä satuttaa enää."

On ihanaa tutustua johonkin tuntemattomaan, ja miettiä "kuka sä oot?" Toisesta otetaan selvää, ja vietetään yhdessä aikaa. Kaksin mennään yhdessä tietä ja rakennetaan välille vahvaa siltaa. Silta kootaan vahvoista palkeista, jottei se sortuisi tuulessa. Tuo rakentaminen kestää vuosia, ehkä koko elämän. Mutta molemmissa päissä olevat ihmiset tekevät siitä kaiken sen arvoisen. Et voi pyytää rakennusmiehiltä apua, sinun on pärjättävä tuon tuntemattoman kanssa kaksin. Te olette ainoat, jotka ymmärtävät sillan pohjapiirroksen ja rakennukseen tarvittavat ainekset. Aineksien yhdistäminen voi mennä joskus pahastikin pieleen, ja yksi tukipylväs saattaa romahtaa. Tukipylväiden määrästä riippuu se, kuinka vahva silta on - ja kuinka suuria tuulia se sitten tulee kestämään. Jo alkuvaiheessa kannattaa muistaa tukipylväiden tärkeys. Heikompi silta romahtaa helpommin ja vuosien työ menee hukkaan. Tukipylväillä tarkoitan niitä pieniä asioita, mitkä ovat kuitenkin elämääkin tärkeämpiä, kuten luottamus, uskollisuus, huumorintaju, avoimuus ...

Tapasin äskettäin pari siltojen rikkojaa. Heillä ei ollut edes päämäärää eikä oikeastaan syytä hajottamiseen. Eikä yhden sillan rikkominen riittänyt. Minua harmitti tuo silta ja se, että joku on rakentanut sitä kauan - ja se, etten voi auttaa sen uudelleenrakentamisessa.
Kaikki ovat huomaamattaankin hajottaneet ainakin yhden sillan. Sen huomattuani, rakensin sitä ainakin kaksinkertaisesti kauemmin, mitä rakentamiseen alussa kului aikaa. Mutta se silta on tällä hetkellä pystyssä. Siitä olen onnellinen. Ja jos hajotan sen, tai jonkun muun silloistani - käytän kaiken aikani siihen, että se nousee pystyyn.

Siltoja on maailmassa monia, joten ei niiden rakentajat ole sen ihmeellisempiä. Ne, jotka tuhoavat siltoja - eivät ymmärrä niiden hienoutta.

Vain ne, jotka pitävät noita siltoja pystyssä, ovat sankareita.

Tyttö ja kissa

Tyttö istuu sillalla. Tyttö näkee vastarannalla villikissan.
Seuraavana päivänä hän näkee tuon saman kissan, mutta puun takana.
Tyttö päättää ottaa kissan kiinni, koska hän on liian yksinäinen ollakseen itsekseen.

Hän kävelee tuolle rannalle, juoksee lujaa puun taakse ottaakseen kissan kiinni, mutta se ampaisee matkoihinsa.
Tyttö on surullinen.
Kolmantena päivänä tyttö yrittää ottaa uudestaan kissaa kiinni tuloksetta.
Kissa on liian nopea.
Neljäntenä päivänä tyttö istuu murheen murtamana sillalla ja miettii.
Miksei hän voi saada tuota kissaa ystäväkseen? Hänhän antaisi kissalle paljon hellyyttä ja herkkuja !
Miksei kissa ymmärrä ?

Tyttö istuu sillalla vielä kaksi päivää unohtaen kaiken muun - miettien vain kissaa. Hitaasti joku puskee päätään tytön kainalosta.
Se on kissa.
Tyttö istuu hiljaa paikallaan, ja kissa tulee tytön syliin. Tyttö ei tee vieläkään mitään. Kissakin vain istuu tytön sylissä ja kehrää.
Sitten kissa lähtee pois.
Tyttö ei voisi olla onnellisempi.
Hän oli hetken varma, että sai pysyvän ystävän.

Tämän halusin kertoa sinulle siksi, että kaikkea ei voi itse päättää. Joskus on hyvä antaa mieluummin periksi, ja odottaa. Perässä juokseminen on kovin työlästä eikä se aina tuota tulosta. Jonain päivänä se hyvä, mitä olet odottanut, saattaa olla sinun, edes hetken.

-Lilli

Montako euroa minä maksan?

Rakas päiväkirja, Monta päivää olen miettinyt niitä asioita, mitkä tekevät jokaisesta meistä erilaisen. On erilaisia vaatteita, luonteenpiirteitä ja mieltymyksiä. Jokainen päivä saan lukea niitä lukemattomia uutisia ihmisistä, jotka menettävät henkensä. Toinen luonnollisesti, toinen ei. Kun Whitney Houston kuoli, menot olivat kuin karnevaalit, ja hautajaisiin satsattiin ylimalkaisesti! Mikä määrää sen, kuinka arvokkaita olemme? Kaunis kesäaamu. Mies ajaa kolmen promillen humalassa koulusta kävelevän tytön päälle ja tyttö menehtyy. Uutiset pursuavat itkuisia omaisia, gallupeja samasta asiasta miljoonin eri tavoin, ministerien haastatteluja siitä, kuinka lakeja tulisi tiukentaa jne. Tyttörukka. Elämä edessä. Viikon kuluttua samainen mies ajaa uudestaan -tällä kertaa ehkä kahden promillen humalassa- vanhan miehen päältä. Kyseisellä miehellä ei ole omaisia ja alkoholi on varjostanut hänenkin elämäänsä. Tälläkin kertaa uutiset pursuavat, mutta aihe on eri : "Sama mies taas kännissä" -- "Mies ajoi kaksi kertaa ihmisen päälle". Alle jäänyt tuntematon mies jäikin unholaan. Olen siinä mielessä samoilla linjoilla ajatuksen kanssa, jonka mukaan nuorien kuuluisi saada elää tapahtumatäyteinen elämä, eikä kuolla nuorena. Mutta olit sitten nuori, tupakoiva juoppo, perheenisä, leski tai jokin muu, toivoisin kaikkia kohdeltavan samoin. Kaikki me olemme ihmisiä ja näin samanarvoisia. Toinen minua mietityttänyt ilmiö on ihmisten lokeroiminen. Jo ala-asteella nuoret laitetaan liikuntatunnilla riviin, opettaja valitsee kaksi oppilasta eteen ja sanoo heille, valitkaa yksi kerrallaan joukkueenne. Kaikki me tiedämme, ettei kauneinta ja kivointa tyyppiä valita viimeisenä. Jo nuorena pitäisi tuntea kuuluvansa porukkaan ja olevansa tasa-arvoinen muihin verrattuna. Tai entä se iänikuinen väärinvastaaminen? Sehän on noloa ja muut välitunnilla tirskuvat siitä, kuinka tyhmän vastauksen annoit äidinkielen tunnilla. Aina minua hassuttanut tilanne oli se, kun mummoni sanoi että "äänestäisin sitä Haavistoa muttakun se on homo." Mitä merkitystä on ihmisen siviilisäädyllä tämän työntekoon liittyen, vaikka kuinka olisikin edustustyö ? Osasit sitten ajaa pyörällä tai et, niin sinä olet ainutlaatuinen. Vihaat sitten siivoamista tai et, olet ihan normaali ihminen. On sinulla sitten ärrävika tai ei, sillä ei ole merkitystä. Sisin on se, mikä merkitsee. -Lilli

Jännitysperhoset

Meikit on jo pesty kahteen kertaan eikä vieläkään onnistu.
Aamulla on täytynyt käydä vessassa jo tarpeeksi monta kertaa, ja taas mennään...
Eilen olin Mikkelissä, ja mihin nyt edes olen menossa?

Kaipaamme elämään jännitystä. Tai en tiedä sinusta, mutta oma elämäni
pyörii vähän liiankin paljon samaa rataa, päivästä toiseen.
Aamulla herätys, suihkun kautta töihin. Töistä kotiin ja illalla nukkumaan. Päivän
kohokohta voi olla kaupassakäynti. Maantaista perjantaihin yritän kuumeisesti keksiä, mitä erilaista sitä viikonloppuna tekisi. Pelkkä reissu lähikaupunkiin tuntuisi tarpeeksi jännittävältä! Mutta mihin sitten olen tyytyväinen? Mikä riittää?

Miksen osaa tehdä arjesta jännittävää? Voisin ehkä mennä töihin puoltaa tuntia aikaisemmin. Ei jaksa. Voisin ostaa kaupasta maidon sijaan mehua. Tylsää. Voisin pukeutua hattivatiksi töihin. Noloa.

Kaiken tämän voisi ratkaista uusi tuttavuus. Olisin persoona, josta hän ei tietäisi mitään aikaisemmin. Voisin ehkä löytää itsestäni uusia puolia. Sitten voisin opetella vähentämään niitä huonompiakin.
Tai sitten matka jonnekin kauas, rannalle hiljentymään. Ehkä löytäisin uusia ulottuvuuksia, kuin avaruudesta konsanaan.
Radikaali muutos, esimerkiksi hiusten värjääminen vihreiksi? Siinä olisi ehkä kuitenkin enemmän ihmettelemistä kuin jännitystä.

Ehkä kannattaa kuitenkin mennä kalaan uusille merille, kuin jäädä aina samaan lutakkoon. Jonain päivänä koukkuun voi upota suuri lohi! Tai sitten vain pieni silli. Jännitävintä elämästä tekee kuitenkin sen, ettei ikinä tiedä...

Jottei seinät hajoaisi päällesi, revi tapetit ja tee uudet ja vahvemmat seinät.
Jottei tuuli riepoisi liian lujaa, köytä itsesi kaveriin, niin painovoimanne on suurempi.
Jottei elämä olisi liian tylsää, opettele nauramaan peilikuvallesi tai etsi vieläkin tylsempiä elämiä. Niin huomaat, ettei omasi olekaan niin ikävystyttävä!

Ps. Perhoset, tervetuloa vain masuun. Odotan teitä innolla !

-Lilli

Rakas tyttäreni,

Minulle on aina ollut vaikeaa arvioida itseäni. Joko kirjoitan liian puuteroidun
version tai sitten seinät kaatuvat kesken päälle. Siksi annan luvan rakkaalle äidilleni
kirjoittaa tästä aiheesta. Tuloksena syntyi kaunis teksti, jonka hän piti
minulle ylioppilasjuhlissani. Tässä se myös teille;

"Pieni ruskeasilmäinen prinsessa, pienestä asti aina esiintymässä ja rakasti hälinää,
ja aina piti olla ihmisiä ympärillä. Toisena hetkenä myrsky, toisena hetkenä aurinko.
Kasvoi isoveljensä hyvässä huomassa. Miiikka huolehti aina pikkusiskostaan ja katsoi hänen peräänsä. Oli oikea kyläluuta eikä koskaan ikävöinyt äitiä tai isäänsä vaan mietti kylässä, kenelle seuraavaksi menisi. Aika pienestä jo uhosi muuttavansa Pariisiin 18-vuotiaana Aino -serkkunsa kanssa.

Muutettiin tänne Pirkkalaan kun Lilli oli 2 vuotta. Hän sai hyvän hoitopaikan Marja-Leenan luona perhepäivähoidossa. Marja-Leena kertoi kuinka Lilli halusi aina istua rattaissa ja olisi antanut muiden pienempien kävellä.

Ensimmäisellä luokalla osasi lukea, mutta ei millään meinannut pärjätä yksin kotona koulun jälkeen vaikka isovelikin oli kotona. Ei ollut tarpeeksi happeningia meidän tytölle, joten meni vielä hetkeksi takaisin hoitoon. Onneksi kummitäti Teija jäi äitiyslomalle ja Lilli pääsi nauttimaan Teijan turvasta pitkän aikaa, kun oma äiti oli töissä

Lilli oli paljon isänsä kanssa jalkapallotreeneissä mukana, kun tein kolmivuorotyötä, ja nukkui kerran jopa Pirkkahallissa korkeushyppypatjalle, kun ei jaksanut odottaa. Vahtimestari tuli sitten Kimmolta kysymään, että: "Onkohan tuo sun tyttös, joka tuolla nukkuu?"

Urheilijaperhettä kun ollaan, niin yritettiin tarjota Lillille kaikenlaista liikuntaan liittyvää. Harrasti balettia, hiphopia jne. kunnes löysi oman juttunsa; musiikin.
Lilli aloitti soittamaan pianoa 5 -vuotiaana ensin Ida -serkkunsa opeilla, ja myöhemmin meni tämän perässä Tampereen Konservatorioon. Viimeinen vuosi meinasi tyssätä alkuunsa, mutta saatiin sitten onneksi Linda suorittamaan tämä loppuun. Ja arvatkaa millä; rahalla!
Lillin "musiikki-isän" arvonimen ansaitsee ehdottomasti Vikke, joka on ollut Lillin koko elämän ajan kaikin tavoin mukana auttamassa musiikin tekemisessä, soittimien hankkimisissa etc.

Lilli on aina hoitanut koulunsa hyvin. En ole koskaan kysnyt, onko tehnyt läksynsä tai paljoa kuulustellut - jos ei ole itse pyytänyt. On ollut aika sosiaalinen tyttö, koska kotona on käynyt paljon kavereita ja yhdessä vaiheessa niitä oli melkoinen porukkakin.

Me ollaan Lillin kanssa niin samanlaisia, että monta kertaa ollaan kolahdeltu yhteen oikein kunnolla ja haettu apua milloin keltäkin. Kerran lilli soitti omalle äidilleni, kun en päästänyt sitä yökylään, että "puhu nyt sää mummu tyttärelles järkeä!"

Lilli on kyllä vedättänyt mua ja isäänsä monta kertaa, mutta ei tiennyt että me puhuttiin aina Lilliin liittyvät asia ja tiedettiin, mitä hän toiselle sanoi, mitä toiselle ei.

Muutamia neuvoja haluaisin kuitenkin sulle antaa. Elämä on yksinkertaista, kun vain muistaa tehdä työtä ja rakastaa. Sun mummo aina sanoi, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Pitää olla ystäviä, joille voi jutella ja joiden luona voi käydä kahvilla.
Toinen mummosi sanoo, että työtä pitää tehdä, ja mitä työtä kukin tekeekään niin se pitää tehdä hyvin ja huolella.
Isäsi on tehnyt paljon työtä, jotta on voinut ostaa sinulle pianon, karaokelaitteet, auton jne.
Minä taas toivottavasti olen opettanut sinua rakastamaan, puhumaan ..

Ja muista, Me ollaan isäsi kanssa sun tukenasi aina.

Musiikki on ollut aina mun ja Lillin juttu meidän perheessä.
Me ollaan aina laulettu autossa aivan täpöillä varmaan niin paljon, että sen takia Kimmo ja Miikka ei laula.

Lopuksi Vesku Loirin kappale sinulle;

Me toivomme sinulle elämäsi matkalle
sen verran onnea etten kesken katkea
ja sen verran valoa et tiedät kenen viereen istua
ja sen verran pimeyttä että on pakko rukoilla

Sinä tyttäremme
niin kirkkaana soit
sulla on kaikki jo mukana
sinä maailmaa mittaillen
kantaa sen voit
mikä on kaikkein arvokkainta

Toivomme sen verran murhetta
ettet sorra heikkoja
ja sen verran rakkautta et tiedät milloin vaieta
ja sen verran viisautta et tunnistat ystäväsi
ja sen verran kipua että osaat antaa anteeksi

Sinä tyttäremme."


Tämä oli äidille helppo rasti, ei niinkään minulle. Kiitos äiti♥

Muuta tapoja, älä ihmistä

Rakas äitini kehotti minua pohtimaan taas asioita ja sen ansiosta tämäkin blogi päivittyi. Olen viime tekstini jälkeen kokenut paljon uutta, mutta säästän teidät
kymmensivuiselta vuodatukselta.

Se, mikä minua eniten on mietityttänyt viime päivinä on ihmisten erilaiset piirteet.
Joku kaivaa ruokapöydässä nenää, toinen vihaa tomaatteja, kolmas ei osaa keskustella ryhmässä ja neljäs on muuten vain outo. Mikä tekee ihmisestä normaalin, ja kuka onkaan outo?

Ihmisen piirteisiin ja luonteeseen vaikuttaa tietysti kasvatus. Vanhemmilla on suuri rooli, ja heidän on kerrottava lapselle oikeista ja vääristä teoista. Yksi ulkopuolisia tekijöitä on myös ympäristö. Jos lapsi kasvaa negatiivisessa ympäristössä, missä ei koskaan kehuta toista - on suuri riski myös, että lapsi ei osaa ajatella tietyissä tilanteissa positiivisesti.
Kolmas asia, joka vaikuttaa siihen, millainen persoona jokaisesta syntyy, ovat omat valinnat. Jokainen itse päättää, miten kunkin tilanteen ratkaisee ja kehittää itseään.

Se, mitä yritän teille kertoa, on että kaikki ovat yhtä paljon normaaleja kuin outojakin. Ihmisten erilaiset luonteet, tavat ja tottumukset ovat täällä vain rikkautta. Eikö olisi hassua törmätä ihmiseen, joka ajattelee kaikesta samalla tavalla, toimii aina samalla tavalla kuin sinä? Silloin et oikeastaan tutustuisi uusiin ihmisiin, vaan näkisit itsesi joka kerta uudelleen. Kuin kävelisit yksin kaupungilla, mikä olisi täynnä peilejä ! Melko pelottava ajatus..

Jos toisen röyhtäily ärsyttää, siitä pitää voida sanoa. Ne ovat tapoja, joita jokainen voi oppia pois. Jos ystäväsi kehuu uutta koruasi, niitä pitää voida vahvistaa. Mutta jokaisella meillä on oma perusluonne, joka tekee meistä ainutlaatuisia. Sille on turha tehdä mitään; muuta kuin olla vain onnellinen siitä, mitä on ! Sillä myös sinä olet sen ansainnut

,Linda