Mikään ei koskaan tee ihmistä tyytyväiseksi.
Aina on jossain parantamisen varaa ja jokin asia on pielessä. Ja sitä ei tapahdu vain nuorilla, vaan kaikenikäisillä.
Minä valitin pienenä milloin mistäkin. Kengät olin vahingossa laittanut väärinpäin, ruoka meni lattialle eikä suuhun. Tottakai se suututti.
Nuorena sitä valitetaan siitä, kuinka maha on liian suuri ja tissit ovat liian pienet.
Koskaan omaan kroppaansa ei voi olla tyytyväinen, elämä menee vaan niin.
Vanhana sitä mietitään syntyviä syviä ja sitä, kuinka nilkkaa kolottaa silloin tällöin.
Miksei kaikki voisi elää päivää kerrallaan ja olla tyytyväisiä siihen mitä on.
Mennään vaan sinne pessimistisyyteen ja ajatellaan niin päin mielummin, mitä sinulta sattuu juuri nyt puuttumaan. Missä se rohkeus ja iloisuus? Ajattele jos voisitkin huomata, kuinka paljon sinulla on nyt sellaista, mitä muilla ei ole. Ja se kaikki ei tarkoita aina rahallistakaan arvoa.
Sinulla voi olla maailman paras ystävä, jolle voit jakaa kaiken, maailman söpöin koira tai aurinko paistaa niin lujaa että mieli tekee hyppiä kolmea metriä. Tai sitten sinulla ovat vanhemmat, jotka pitävät sinusta maailman parhaiten huolta ja pitävät sinut pystyssä.
Tai muuten vain et ole sairas ja voit juosta joka päivä ihan minne haluat, niin kauas kun jaksat.
Huomasin sen tänään kun kävelin oikein pitkän kävelylenkin koirieni kanssa. Kylmä ei ollut lain, koirat hyppivät vierekkäin kuin viimeistä päivää. Ajattelin vain, että miksen menisi niiden "mukaan", olisi samalla fiiliksellä. Päivä on taas pelastettu, enkä katunut tätäkään ollenkaan.
Kannattaa kokeilla.
Parhain aloituskeino on mennä aamulla peilin eteen, naurahtaa pystytukalle ja levinneille meikeille ja todeta vain että "tästä se päivä sitten lähtee".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti