Miten sitä pienenä ottikin niin lujaa päähän, kun piti tulla aikaisin kotiin.
Veli sai valvoa aina pidempään kuin minä! En saanut allergian takia syödä kuin viisi mansikkaa, ja viikonloppuisin oli pakko mennä mummulaan.
TYLSÄÄ !
Nyt sitä alkaa ymmärtää, kuinka rajojen asettamiset ovatkin rakkautta. Hauskemmin en voisi todeta, että asia tuli mieleeni, kun koulutin omaa pentukoiraani.
Koiralle - niinkuin ihmisillekin on asetettava rajoja, jotta arki olisi helpompaa. Joskus tuon saa kuulostamaan siltä, että me vaatisimme toisiltamme jotakin. Kuitenkin pitää muistaa, mitä se on.
Se on huolehtimista, välittämistä.
En minä ollut 8-vuotiaana tarpeeksi kypsä sanomaan, koska tulen kotiin.
Tarvitsin enemmän unta kuin vanhempi veljeni, ja siksi menin aikaisemmin nukkumaan. Mummulaan mentiin, koska mummu tuli iloiseksi nähdessään meidät!
Lapsena tällaisia asioita ei vain pohdi. Sitä mennään niin tuulipäänä ja eletään hetkessä, "Kaikki-mulle-heti-tänne-nyt -asenteella". Ehkä aikuiset voisivat ottaa mallia lapsen huolettomuudesta. Oppivathan lapsetkin meiltä aikuisilta joka päivä jotakin uutta. Meidän aikuisten ongelma on siinä, ettemme osaa olla huolehtimatta hetkeäkään. Laskut pitää maksaa, kaupassa pitäisi käydä, siivotakin täytyy, missä meidän nuorimmainen taas viilettää?, entä jos pilvet kaatuu päälle... Onhan niitä valtamerilaivojakin kaatunut. Enkä tällä tarkoita sitä, etteikö asioista saisi huolehtia.
Mutta edes jonakin päivänä -oli se sitten sunnuntai tai ei- olisi miettimättä. Söisi vain viisi mansikkaa, menisi ajoissa nukkumaan. Ehkä moikkaisi mummia. Koska siitä mummi tulee iloiseksi.
Edes yksi huoleton päivä.
