Jos nainen tulee vastaan ja sanoo minulle, että on nähnyt kummituksen, voin olla varma etten usko asiaa. Mutta uskonko, jos paras ystäväni sanoo sen minulle? Voi olla etten kuitenkaan.
Kummitukset ovat minun mielestäni mielikuvituksen tuotetta, ei oikeaa maailmaa.
Entä sitten jos paras ystäväni sanoo tulevansa luokseni kello kuusi? Tottakai uskon, mutta entä jos hän tuleekin myöhemmin. Saatan ehkä pettyä, mutta tarkoituksellinen anteeksipyyntö korjaa asian helposti. Kellon aika ei ole minulle niin tärkeää. Mutta jos asia on tapahtunut jo kuusi kertaa, alan olla turhautunut. Hän ei siis ymmärrä, että asia on minulle tärkeä. Ikään kuin jokainen kerta jos hänelle siitä sanon, menisi puille paljaille ja joutuisin vain elämään asian kanssa. Mutta tarviiko minun elää sellaisen kanssa, kehen en enää voi uskoa ja joka ei kunnioita mielipiteitäni? Hankala kysymys varsinkin silloin, kun välitän ihmisestä niin paljon.
Silloin haluaisi vaan toivoa että toinen ymmärtäisi, miltä minusta tuntuu. Pahalta, voin myöntää joka kerta kun olen asiasta sanonut ja kertonut, kuinka paljon se minulle merkitsee.
Pienet asiat voivat ehkä merkitä minulle paljon enemmän, kuin jollekin muulle, koska en hamua suuria asioita. Pieni muistutus siitä, että olen tärkeä ja nätti, soittaminen keskellä päivää ja ihana ja vilkas illanvietto tekee minut paljon onnellisemmaksi kuin kukkien tuominen, tavaroiden ostaminen ja vain mesessä jutteleminen. Siksi minun on ehkä vaikea ymmärtää niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä minua, koska loppujen lopuksi pyydän niin vähän. Se, mitä se minulle merkitsee, ei taatusti ole vähän.
Mitä tästä voisi oppia? Ehkä minun tulisi ymmärtää ihmisten käyttäytymistä minua kohtaan paremmin. Ja jos joku sittenkin miettii, kuinka minut lepyttää, ei tarvitse punnita rahapussin painoa; kertoo vain kuinka välittää ja se riittää. Ainiin, ja tarkoittaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti