Vaikeuksien hallinta -kurssin perusteet

Tiedätkö sen tunteen, kun menet sänkyyn ja päässä pyörivät ne kaksi apinaa, jotka hakkaavat kattilan kansia? Tiedättekö sen tunteen, kun yrittää huutaa niille apinoille äänettömästi "hiljaa", ja kattilan kannet soivat edelleen.. Kun yrittää huutaa, ja kukaan ei kuule -- Minä tiedän.
Meidät on ohjattu suoriutumaan. Täytyy herätä aamulla ja laittaa kahvi tippumaan. Pitää tehdä lapsille aamupala, pakata koulureput, pissattaa koirat ja täyttää astianpesukone. Mennään töihin. Tehdään työt ja ollaan mukavia kaikille. Ihan kaikille. Jos ei ole, keskustellaan siitä, miksi ei olla. Kotiin päästyä laitetaan tiskit koneesta, viedään roskat, käytetään koira ja lapset harrastuksissa. Illalla pestään hampaat ja mennään nukkumaan. Aamulla herätään taas. Pysähdy.
Kysy itseltäsi, kuinka voit.
Istu alas ja hengitä. Kuuletko oman hengityksesi? Tunnetko sen, kun painat sormella rannettasi? Se olet sinä. Pysy vielä istuallasi ja tunnustele varpaitasi. Liikkuvatko kaikki kymmenen? Nosta kätesi ylös. Olet aika notkea! Kaksi samanväristä silmää, kaksi kuulevaa korvaa. Neljä viisihaaraista hiusta, kolme arpea, kaksi kuhmua ja yksi katkennut kynsi. Olet edelleen sinä. Tunnet sisälläsi suurta helpotusta, että selvisit tentistä tai sinulla riitti rahat laskujen maksamiseen. Sitten tulee stressi huomisesta presentaatiosta. Kotiinpäästyä sinut valtaa ilo, kun lapset ja koirat tulevat pyyteettömänä ja onnellisena sinua vastaan. Sinua on ikävöity. Päivän aikana tunnet vielä ylpeyttä puolison ylentymisestä ja haikeutta lapsuudenkotisi myymisestä. Nekin tunteet ovat sinä.
Kuulin artikkelista, jossa kysyttiin saako työpaikalla itkeä. Minä olen itkenyt. Ja aion itkeä jatkossakin, jos siltä tuntuu. Tunteitaan ei kannata kätkeä. On höpöhöpöjuttuja luulla ettei huolet ja murheet puolitu sekä ilot kaksinkertaistu niitä jakaessa. Ei siinä tarvitse turhia miettiä ja analysoida. On vain toisen lähellä ja sekin helpottaa. Monesti olen kuullut kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa ja ajattelen, että tähän pätee sama. Hiljaisuudesta voi saada uskomattoman paljon irti sanoja. Toivon, että löydät elämästäsi ainakin yhden ihmisen, jota voit ajatella nyt. Me ihmiset tarvitsemme kanssakulkijoita rinnallemme. Yksin emme onneamme määrittele, siihen tarvitaan läheisiä ympärille ja molemminpuolista rakkautta.
Olen saanut tänä vuonna kokea ylitsepääsemättömän määrän surua ja huolta. Olen joutunut muistamaan minut itseni ja omat tarpeeni. Olen joutunut pyytämään apua. Ensimmäisellä suruannostuksella tiesin, että selviän. Olen vahva nainen. Minulla on iso tukiverkosto, jonka tiesin auttavan minut takaisin jaloilleni. Toisella suruannostuksella aloin horjua. Tuntui kuin jalat olisivat höllentäneet otettaan. Oli istuttava alas ja hengitettävä. Oli nukuttava ja herättävä, laitettava kahvi tippumaan. Käytettävä koira, täytettävä astianpesukone, pestävä hampaat .. Kolmas suruannostus alkoi olla liikaa. Kysyin itseltäni, olenko ansainnut tämän ja mietin, kuinka suuren määrän vielä pystyn kantamaan. Reppu selässäni alkoi painaa jo aika lailla, vaikka olin nostanut siitä jo puolet tukiverkostoni harteille. Jatkoin päättäväisesti eteenpäin, koska en halunnut luovuttaa. Minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Olin tuhannen kertaa hokenut päässäni ajatusta siitä, kuinka kaikki vielä kääntyy hyväksi. "kyllä kaikki vielä järjestyy". Neljännen annostuksen jälkeen voimavarastoni olivat tyhjät.
Muutin ajatustapaani.
"Antaa kaiken sitten tulla, mitä on tullakseen. Minä olen valmis." Pyysin uudestaan apua, hain enemmän kantajia taakalleni. Yksi jokaiseen kulmaan, niinhän ne suuret kivetkin ovat siirretty, yksi kerrallaan. Ihmisellä tapahtuu aivoissa niin paljon selittämätöntä, että vähemmästäkin hämmentyy. Sitä yrittää kuvailla muille ymmärtämättä itsekään. Asioita ja tapahtumia, joita minä olen kantanut ei suurin osa meistä tule koskaan kantamaan. Ja siitä olen pelkästään onnellinen. Samanmoista reppua en heittäisi kenenkään selkään. Tämä matka on ollut vuoristorata, joka pysähtymättä jatkaa kierroksiaan. Tekee mieli huutaa laitteen ohjaajalle, että pysäyttäisi hetkeksi. Ohjaaja ei kuitenkaan kuule, eikä "Hätäseis"-nappulaa ole saatavilla. Reitti ei ole tasaista, vaan vaunu menee ensin viivasuorasti ylöspäin ja tippuu sen jälkeen suoraa kyytiä alas. Vauhti on niin luja, että alkaa heikottaa. Toivon mielessäni, että vaunuun tulisi jokin vika. Toivon, että se pysähtyisi. Saisin hengähtää.
Muistan päiviä, jolloin en tuntenut kipua ja huolta ollenkaan. Muistan, kuinka uskoin ikuisuuteen ja siihen, että kaikki kääntyisi hyväksi. Elämä ei antanut minulle ihmisiä, joita halusin. Elämä antoi minulle ihmisiä, joita tarvitsin; auttamaan ja satuttamaan. Rakastamaan ja lähtemään, kasvattaakseen minusta sellaisen persoonan, joka olen nyt. Nyt nuo samat ihmiset pysyvät vierelläni, ja siitä haluan kiittää heitä.
Tarvitsen heitä nyt enemmän kuin koskaan.