Olin tänään katselemassa tähtiä rannassa. Hattaran valkeat puut tönötti ja ympärillä oli samaan aikaan sekä pelottavan että ihanan hiljaista. Hassu olo ja varpaita kiristi siitä pakkasesta.
Katselin siinä niitä pieniä pieniä tähtiä, jotka loisti pilvettömällä taivaalla ja sitä isoa kuuta, joka oli kaikki ne tähdet yhteensä. Mulle tulee aina semmonen hassu tunne kun katselen niitä. Tuntuu että vajoaa niin pieneksi ettei se ole enää edes mahdotonta ja on silti onnellinen siitä, kuinka pieni on. Ei tarvitse olla yhtään sen isompi elääkseen. Voi olla ihan rauhassa tarpeeksi pieni ollakseen tarpeeksi vahva maailman tuulissa. Itse asiassa paljon helpompi on olla pieni; kuka vaan jaksaa kantaa reppuselässä jos itse et jaksa kävellä! Siinä hetken, kun tiirailin niin mieleen putkahti ajatus: Me kaikki ollaan niin kuin tähtiä. Oikeesti tosi isoja, mutta kaiken kontekstin ympärillä niin pieniä ja mitättömän näköisiä. Mutta kun meitä on paljon, se näyttää hienolta ja on jotain suurta ja mahtavaa. Tarkotan tuolla "oikeesti suuria" nyt sitä, että sisältä löytyy kaikki se kauneus ja suuruus, mitä ei itse välttämättä koskaan pysty käsittämään.
Ihmisestä löytyy joka päivä jotain uutta. Itsestään keksii jokainen hetki jotain uutta ja ajatukset kehittää joka sekunti jotain uutta. Mutta se sisin pysyy aina. Se suuri ja käsittämätön aarrearkku. Pitää vaan tutkiskella rauhassa... niin ne aarteetkin löytyvät. Ainiin, niinkuin kaikki tähdetkin, mekin ollaan kaikki erilaisia, mutta yhtä ja samaa aurinkoa. Yksin näytetään pieniltä vaikka ollaankin todellisuudessa jotain kaunista, mutta kun vierelle astuu kuusi muuta sun lisäks, se alkaa jo näyttää hyvältä. Vähän niinkuin Otava taivaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti